YKSI PIENI KAUNIS AJATUS

Rakkaus elämää kohtaan ei ole sama, kuin rakkaus maailmaa kohtaan.

Minä rakastan ja kunnioitan elämää.

Maailmassa on monta asiaa, joita en voi kunniottaa enkä rakastaa.

Itselleni tämä ero on aivan selvä. Silti kaikesta huolimatta olen lapsesta asti halunnut toimia tuon samaisen maailman hyväksi. Tehdä edes jotain. Oman pienen mitättömän osani.

Oli aika jolloin mietin, että miksi vaivautua? Mikä hyöty minun panoksestani on? Ja vaikka kuinka vaikuttaisin valinnoillani niin silti toiset valintani aiheuttavat tuskaa ja saastumista. Tuhoavat luontoa ja kookospalmuja. Toiset valinnat tuovat helpotusta ja elantoa toisille toiset valinnat vievät toisilta elannon.

LÖYDÄ RAKKAUS MAAILMAA KOHTAAN

Miten ihmeessä toimia tässä ristitulessa? Ensimmäinen askel oli selventää itselleni, että rakastamalla maailmaa joutuisin rakastamaan ja hyväksymään myös sen tuskan.

Se osa oli kaikkein vaikein, kuitenkin riippumatta yhtään omista kokemuksistani, joiden luulisi kaikessa raadollisuudessaan valmistaneen minua tähän.

Elämää on helppo rakastaa. Elämä antaa. Se on jotain minkä näkee lahjana, jonka on saanut ja jota ei halua tuhlata mutta rakastaa mailmaa tarkoittaa, että koet myös sen tuskan. Itket, suret ja kiroat.

Opit myös näkemään maailman kauneuden mutta se ei silti saa silmillesi vaaleanpunaisa laseja. Rakastaa maailmaa tarkoittaa kohdallani realismista kumpuavaa kiitollisuutta asioista, jotka maailmassa ovat hyvin.

Kuinka helppoa olikaan eristäytyä maailmasta, sulkea silmänsä sen tuskan huudoilta. Nähdä köyhyys, viha ja tuho ja väittää, että kaikki muut ovat siihen syyllisiä. Kuinka helppoa olikaan sulkea silmänsä ja olla katsomatta. Mutta jotenkin minä en ole koskaan voinut olla pitkiä aikoja silmät kiinni. Minua on aina kuljettanut halu auttaa, vaikuttaa, tehdä jotain.

ITSENSÄ RAKASTAMISEN TAITO

Riittämättömyyden tunne on ollut vaikein selätettävä. Se oli sitä siihen asti kunnes tajusin, että kaikesta huolimatta, saamastani kohtelusta, vihasta, katkeruudesta niistä kaikista huolimatta olen itse vastuussa omasta vihastani sillä viha on aina omaa.

Vihan kaava on helppo. Viha syntyy siitä, että asiat eivät mene kuten minä haluaisn niiden menevän. Viha sumentaa itsemme ymmärtämisen sillä viha tähtää aina vihan lisäämiseen ei koskaan kivuliaan asian poistamiseen.

Pikkuhiljaa elämäni muuttuessa opin tärkeän läksyn: itsensä rakastamisen taidon. Rakastamalla itseään ihminen oppii myötätuntoa. Kun hän oppii myötätuntoa itseään kohtaan hän oppii sitä myös muita kohtaan. Hän oppii ymmärtämään mistä hänen vihansa kumpuaa. Ja, kun ymmärtää vihan voi lopultakin nähdä ympärillään kaiken rakkauden.

Vaikka viha ja katkeruus sumensivat päihteisessä maailmassani kaiken kauniin ymmärsin jälkeenpäin jotain todella syvää. Muutokseen tähtäävät tekoni eivät olleet olleet milloinkaan tietoisesti valittuja ”Minä haluan tehdä näin”. Ymmärsin, että kohdallani se on ollut aina syvällä myötäsyntyisyydessä ”Minä toimin näin”.

Meillä kaikilla on tuo myötäsyntyinen ominaisuus auttaa ja tehdä hyviä tekoja. Usein me surkastutamme sen matkallamme. Opittujen uskomusten ja toimintatapojen vuoksie. Tapahtumien, jotka vievät meidät pois sydänyhteydestämme katkeruuden ja surujen maailmaan.

Mutta minä tiedän, että sieltä voi löytää takaisin valoon ja rakkuteen. Minä tiedän sen sillä meidän olemuksemme on valo ja taistelumme on ikuisesti hyvyyden ja mustuuden välillä.

En ehkä ole valinnut lahjaksi saatua osaani mutta olen oppinut valitsemaan toimintatapani. Kun lakkasin valitsemasta vihasta käsin alkoi maailman tuska olla siedettävllä tasolla. Aloin nähdä toivoa. Aloin ymmärtää, että minun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa.

YKSI PIENI KAUNIS AJATUS

Minun tarvitsee vain jättää sinne hyvä jälki.

Meille on annettu aistimme, meille on suotu tietoisuus. Mutta niin usein me hukkaamme tuon kaiken katkeruuteen ja vihaan.

Sodalla ei ole koskaan tuotu rauhaa eikä rakkautta. Vihahuudoilla ei ole koskaan rakennettu ystävyyttä. Syyttelemällä ja toisia sormella osoittamalla on vain kuormitettu itseä, muita ja lisätty sitä samaa pahoinvointia, jota niillä on mukamas yritetty poistaa.

Me lisäämme mustuutta jo mustaan tauluun omalla tuskan huudollamme ymmärtämättä, että se ei helpotu niin. Vain tekemällä oman pienen osamme voimme helpottaa maailman tuskaa mutta ennen kaikkea me voimme helpottaa omaa tuskamme.

Sillä se kaikki hyvä mitä annamme maailmaan tulee meille takaisin sinä hetkenä, kun maailman olotila kohenee hyvyydestä ei tuskasta.

Maailman tuska ei poistu vihalla mutta voisko se poistua sillä, että me pysähtyisimme hetkeksi miettimään mikä olisi minun keinoni tuoda omaan arkeeni ja henkiseen hyvinvointiini, jotain kaunista?

Oletko koskaan ajatellut, että vain yksi pieni kaunis ajatus arjen keskellä laajentaa sinun energiakenttääsi valtavasti?

Että se sytyttää valon, joka lämmittää sinun lisäksesi ympäristöäsi? Yksi kaunis hymy valaisee maailman paremmin, kuin tuhat hehkulamppua. Yksi pieni kaunis hetki kiillottaa koko päivän ja lisää hyvää energiaa.

Miten helpoilla keinoilla voimmekaan lisätä omaa ja muiden hyvinvointia.

Miksi teon tarvitsisi hipoa taivaita, kun yksi pieni kaunis ajatus riittää?

Kauneinta valoa päivääsi <3

ERÄMÖRKÖ JA HIPPIMUTSI

AAVEKAIPUU

LOPUTTOMIEN GALAKSIEN VIRRASSA
 HARHAILIMME TÄHTISUMUSSA 
KOHTALOMME KUTSU
  YHDISTI SIELUJEMME VÄRÄHTELYT 
SYVÄLLÄ AJATTOMUUDESSA
 OLI MEIDÄT AIKOJEN ALUSSA LUOTU
 RINNASSANI AAVEKAIPUU
 KAULASSASI 
 VAPAAN SYDÄMENI RIPPEET   
     -Riikka-Lea-



Niin se elämä vain kiertyi tähän hetkeen, Taipui aikajana pienen ihmissydämen toiveeseen. Edelleen 15 päivää myöhemmin se tuntuu hämmentävältä. 

Me? Vihdoinkinko? 

Kuinka tämä on mahdollista ja silti katsoessani elämääni tämä valtava hetki on ollut kaiken aikaa tulossa. Tahdonvoimalla ja periksiantamattomuudella.

Olen halunnut kumppanin, juuri minulle sopivan. Ei sinne päin. Ei  ”tyydyn sitten tähän”. Olen uskonut, toivonut, rukoillut ja lopulta luopunut toivosta. Ja koko ajan hän oli lähellä.

Meidän rakkautemme odotti vain aikaa, jolloin olisimme kasvaneet tarpeeksi, jolloin olisimme lopullisesti niitä oikeita toisillemme. 

Niskani on kipeytynyt se on saanut kuhmut molemmille  olkapäille. Roikumme puhelimessa kuuntelemassa toistemme hengitystä. Ja puhumme, puhumme ja puhumme, kaikesta. Niistä syvistä asioista, joita ei ole voinut aiemmin jakaa. Ei kenellekkään muulle, koskaan.

Tunnemme energian virtaavan välissämme ja hämmästelemme tunteidemme syvyyttä. Siitä on niin kauan, kun olemme nähneet ja silti tunnen, jokaisen hengenvetosi,tunnen kätesi silittävän hiuksiani, vatsaani. Minä tunnen sinut. 

He laulavat radiossa rakkauden hymniä ja minä yhdyn siihen. Kohotan ääneni korkeuksiin ja kiitän ihmeestä elämässäni. Olen niin kiitollinen.

Suurimman osan aikaa en tiedä kumpaa olen, koska kyyneleet valuvat poskilleni ihmetyksestä. Ne jättävät vanat kasvoilleni, jotka seuraavan hetken hymy jo korvaa. Minä leijun ja putoan maahan. Minä lennän ja laskeudun syliisi, rakkaudella vuorattuun. 

Onko siitä todella 15 vuotta, kun näimme ensimmäisen kerran? Viistoista pitkää vuotta. Muistamme niin selvästi hetken, kun näimme ensimmäisen kerran ja me vain tiesimme.

Siinä hetkessä me jätimme muun maailman ja vajosimme tunneiksi omaamme. Halusimme koskettaa mutta emme voineet, kumpikin oli tehnyt sitoumuksen, jonkun toisen kanssa. Me puhuimme kunnes aamun ensimmäinen säde havahdutti meidät lumouksesta.

Vuodet vierivät, ikinä ei ollut meidän hetkemme. Silti vuodesta toiseen kuljit mukanani ja minä sinun. Jouluiset tervehdykset, viestit, puhelut.

Elämä vei eri kaupunkeihin, maihin. Suhteisiin ja tapahtumiin. Emme enää nähneet toisamme mutta sydämissämme elivät muistot.

Yksi sortuminen kymmenen vuotta sitten. Suloinen suudelma. Me repäisimme itsemme irti ennen sen syvenemistä. Siihen meillä ei ollut yksinkertaisesti varaa.

Se maailman yksinäisin yö elämässäni, kauan sitten, kun nukuimme vierekkäin koskematta. Ei siksi, ettemme olisi janoneet kosketusta, edes yhtä pientä. Muistan kuinka katsoimme toisamme siinä kyljellämme maaten, haluten, jo luovuttaneena.

Tiesimme tunteidemme uskomattoman syvyyden mutta me emme antaneet periksi. Jollemme voineet saada kaikkea me emme halunneet puolikastakaan.

Miten me tiesimme silloin, että meille oli suotu, jotain arvokasta ja kunnioitettavaa, pyhää?

Me tiesimme, että jos olisimme koskeneet silloin toisiamme, antaneet vallan nälälle, joka riehui sisällämme, tulelle joka poltti katseisamme ja sydäntemme surulle aina erotessamme.

Me tiesimme, että olisimme palanneet tuhkasi siinä hetkessä ja meidän mahdollisuutemme olisi ollut iäksi mennyt. 

Sillä me emme olleet valmiit vielä. Ei näin suurille tunteille.

He sanovat, että kaikelle on aikansa ja minä tiedän sen nyt.

Ihmetellen katson missä minä nyt olen. Minä? Ei enää minä vaan missä me olemme.

Kaksi luonnonoikkua, Erämörkö ja Hippimutsi.

Ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. 

Kiitos, kaunis elämä <3

VastaaLähetä edelleen

SELKIEN LINNUNSUON KALAKUOLEMAT TUOVAT TOIVON PAREMMASTA HUOMISESTA

Löysin Selkien Linnunsuolle vahingossa keväällä muutettuani tänne. Kuten niin moneen muuhunkin paikkaan. Ajelu selvittää ajatuksiani ja on suuri osa tutkimusmatkailija sieluani.

Opastaululta poimittua: ”Selkien Linnunsuo on selkieläisen Osuuskunta Lumimuutoksen omistama pääosin suojeltu Suomi 100 -luonnon suojelualue. Se on Itä-Suomen merkittävimpiä lintukosteikkoja ja perustettu 2012-2013 torjumaan happamien vesien pääsyä alapuoliseen Jukajokeen. Vuonna 2017 se lunastettiin Suomen ensimmäiseksi Rewilding alueeksi.

Se on ollut turvetuotannossa 1980-2010. 110 hehtaarin kokoisesta alueesta vesipinta-alaa on 60 hehtaaria. Alueelta on tavattu noin 185 lintulajia. Kosteikolla viihtyy myös isoja nisäkkäitä. Linnunsuo on mukana myös useissa kansainvälisissä tukimushankkeissa. ”

Aikamoinen paikka siis.

Rewilding sana opastaululla kiinnitti huomioni ja siitä päädyin nettiin lukemaan mitä se pitää sisällään ja mikä ihme on Selkien Linnunsuo.

Rewilding Europe on soiden- ja metsien ennallistamisohjelma Euroopassa. Tavoitteena saada enemmän tilaa villille luonnolle, vilieläimille sekä luonnon omille proseseille.

KALAKUOLEMAT HAVAHDUTTIVAT PAIKALLISET SELKIEN LINNUNSUOLLA

Selkien Linnunsuo on ollut entinen Vapo Oy.n turvetuotanto alue. Vapo Oy.n toiminta aiheutti kuitenkin niin mittavat ympäristötuhot, että kalat ja pieneliöt alkoivat kuolla Jukajoessa. Tämä havahdutti paikalliset.

Merkillepantavaa uutisissa on se, että poliisi päätti jättää näkemyksensä vuoksi mittavan ympäristötuhon tutkimatta. Yle uutiset 17.02.2012 Kalakuolemia oli ollut tuolloin jo kolme vuotta.

On aina äärimmäisen mielenkiintoista, kun oikeusvaltioksi tituleeratussa maassa voidaan jättää viranomaistaholla huomiotta laki ja perustaa päätös näkemykseen.

Miten se olikaan se kohta, että on todennäköisn syin perusteltua epäillä… ?Tutkinta on vasta tutkinta, poliisi tutkii ja toimittaa oikeudelle tarvittavat tiedot. Ainakin näin sen joskus piti mennä 😀 Ehkä olen ymmärtänyt jotain väärin näin oikeusvaltion kansalaisena vain.

”Vapo korvaa Jukajoen kalakuolemia -Turvetuotantoon myös uusi alue” otsikoi Karjalainen 20.12.2012 Ja oikeusvaltio jatkaa toimiaan. Vapo Oy.n toiminta on siis ollut rikollista ja palkkioksi tästä piittaamattomuudesta ympäristöä, siellä asuvia ihmisiä ja heidän jälkeläisään kohtaan, Oikeusvaltio osoittaa heidän toiminnalleen uuden alueen ja salii heidän jatkaa toimintaansa.

Nämä ovat niitä jatkuvia uutisia joita saa lukea, joka ikinen päivä, useita. Oikeusvaltiossa kävellään kaikkien inhimillisten arvojen yli.

En sano ettemmekö tarvitsisi, jotain teollisuuden alaa. Vika ei ole siinä vaan siinä, että Suomea raiskataan politiikkojen ja suuryritysten yhteistoimesta järjestelmällisesti. Ainoa tavoite on kääriä suuret voitot muutamille osakkeenomistajille.

Järki sanoo ihan ilman vihan tunnetta, että ainoa tapa lopettaa tämä järjettömyys on iskeä sinne mikä on yrityksille rakkainta. Tuottohin.

Nyt ne selviävät ilman sanktioita ja paikalliset ihmiset joutuvat elämään ympäristön tuhojen keskellä. Tämä ilmiö on maailman laajuinen.

No onneksi tällä tarinalla on toinen loppu kuten opastaulusta saimme lukea.

SELKIEN LINNUNSUON KALAKUOLEMAT TUOVAT TOIVON PAREMMASTA HUOMISESTA

Koska näemme nyt historian on merkillepantaavaa se, että paikalliset ihmiset saivat muutoksen aikaan. Heidän aktiiviisuutensa tuoda kalakuolemat esiin sai aikaan muutoksen. Ja tämä on se mihin voimme siirtää katseemme nyt. Toivo paremmasta huomisesta.

Toivo siitä, että me voimme vaikuttaa asioihin alkaen yksilötasolta. Monesti jäämme aivan turhaan kiinni voimattomuuden tunteeseen.

Yleisin argumentti minkä kuulee missä tahansa asiassa on ”No mitä minä voisin yksin tehdä?” Paljonkin vastaan minä tämänkin tarinan innoittamana 😀 Puhu, kirjoita, ota yhteyttä tahoihin, jotka voivat auttaa. Naapureihin, kyläyhdistyksiin, luontojärjestöihin, viranomaistahoihin. Sähköpostilla, viestillä, soittamalla.

Suurin harhaluulomme aina ja kaikessa on se, että ajattelemme olevamme yksin. Meitä on monta miljardia, jotka ajattelemme samoin. Ja silloin, kun me kaikki koemme samoin emme enää ole yksin.

”Kontionlahden linnunsuolle uusi omistaja hehkuttaa Karjalaisen otsikko vuonna 2017. Osuuskunta Lumimuutos, joka on voittoa tavoittelematon tutkimus- ja kulttuurijärjestö osti alueen hollantilaisen Rewilding Europen myöntämällä lainalla”.

Vaikka meillä on tuhansia negatiivisa tarinoita meillä on myös tuhansia positiivisa tarinoita. Meillä on sankareita ja suuria muutoslikkeittä. Miten luulette kaikkien suurten maailmaa mullistaneiden asioiden tapahtuneen? Orjuuden loppuminen? Naisten ääänioikeus? Berliinin muurin sortuminen? vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

On tarvittu yksi ajatus. Yksi ääneen lausuttu lause. Yhden ihmisen voima laittamaan tuon kaiken alulle Ja se on koskettanut miljoonien ihmisten elämää ympäri maailmaa. Miten voimakkaita olemmekaan yksin ja kuinka pysäyttämättömiä meistä tuleekaan yhdessä.

MILLAISTA ON SELKIEN LINNUNSUOLLA VUONNA 2020?

Keväisellä ympäristöni tutustumismatkalla osuin siis parkkipaikan merkille ja uteliaana nousin tutkimaan paikkaa. Lehdet eivät olleet vielä puissa mutta aurinko lämmitti ihanasti. Kuljimme Ullan kanssa pitkin tietä ja huomasimme lintutornin, tulistelu paikan ja puuceen.

Näimme käärmeen jättäneen pieneksi käyneen takkinsa pientareelle ja kuuntelimme huumaantuneena satojen lintujen konserttia.

Toisen kerran lähdin tietoisesti käymään Selkien Linnunsuolla katsomaan miltä siellä näytti elokuisena päivänä. Lintujen konsertti oli vaiennut mutta upea aurinko tuli esiin hellimään kulkijoita. Kävelin ja kuvailin. Nautin olemisesta. Lintujen pyrähdyksistä ja sudenkorentojen lennosta.

Vielä silloin en tiennyt kuinka mittavan taistelun ihmiset olivat käyneet. En tiennyt paikasta mitään.

Seuraavan kerran mennessäni sinne pyhitän ajatukseni ihmisille, jotka ovat tehneet inhimillisen ponnistuksen ja saaneet, jotain kaunista aikaan taistelemalla ympäristönsä puolesta.

Kiitos <3

Suomen Luonnon Päivän ajatuksia

Jossain kohti menin metsään juoksemaan kuulokkeet korvilla tai sanoisnko menin Vantaan Pakkalan ”metsään” tekemään tuota. Kaupungissa ei koskaan ole hiljaista ja tapa sulkea äänet pois ruuhkabussissa istuessa kulki mukanani myös metsään.

Vaikka harjoitin siellä lihas kuntoa (onhan lihaksille paremi ja monipuolisempi juosta/ liikkua metsäisessä mastossa, kuin asfaltilla taikka juoksumatolla) ja sain sitä kautta hyvän mielen virtaamaan jäi jotain kovasti uupumaan.

Juhli Suomen Luontoa artikkelissa

Juhli Suomen Luontoa 29.8.2020 on lause, josta tämä kirjoitus sai alkunsa. ”Suomalaiselle luonto on aina niin lähellä, ettei sitä aina edes huomaa.”

Palasin siis Vantaallakin asuessa takaisin sinne missä olin aina ollut onnellinen, luontoon.

Suomen Luonnon Päivän ajatuksia

Ja, kun eräällä reissullani tajusin kuinka auringon säteet heijastuvat männyn rungosta se sai minut pysähtymään niille sijoilleni. Seisoin juoksusta huohottaen keskellä polkua ja revin kuulokkeet korvistani.

Miltä tuntuikaan palata kotiin. Kuulla lintujen laulu ja tuntea metsä. Kaikki tuo oli mennyt minulta ohi kiitäessäni edestakaisin, kuin heikkopäinen. Siinä hetkessä huomasin ympäristöni enkä koskaan sen jälkeen ole unohtanut tuota opetusta.

Löysin tieni takaisin olemiseen.

Vaikka välillä kilvoittelemme metsässä Ullan kanssa. Vaikka nostan kameran silmilleni pidän aina huolta, että noissakin hetkissä minulle jää silti aina aikaa istua. Olla vain ja nauttia.

Nautin kulkemiseta hiljaa metsässä. Hypistelen puunrunkoja. Tervehdin herra aurinkoa ja kyselen heinäsirkalta minkä sinfonian ajattelit tänään soittaa?

Kun suorittaminen jäi pois aloin huomaamaan ympäristöni. Tuo läsnäolo seuraa minua myös muuhun elämään. keskusteluihin, kaupungilla liikkumiseen. Ja se, jos mikä on parantanut elämänlaatuani kummasti.

En usko löytäväni koskaan mitään rakkaampaa, kuin Suomen Luonto. Siinä hetkessä, kun tuntee luonnon kietoutuvan rauhoittavana ympärilleen on jotain suuresti maagista.

Kauneinta tätä päivää sinulle <3

PUNKAHARJU RESORT

Ystäväni ehdotti minulle lyhyttä irtiottoa. Hän oli katsonut Punkaharjulta pientä mökkiä, joka olisi kohtuuhintainen. Juuri budjettiimme sopiva. Paikka oli Punkaharju Resort.

Innostuin ajatuksesta päästä hiukan irti kaikesta. Ainoa mikä arvelutti oli se, että kyseessä oli leirintäalue mökki. Tiedättehän, niitä pieniä vetoisia hobbitti koppeja tai niin muistelin.

Kesäkuun puoliväli, kun ei ollut vielä näyttänyt lämpenemisen merkkejä olin hyvinkin skeptinen majoituksen suhteen.

Olen aikoinani telttailut jatkuvasti. Se kaikki alkoi jo lapsena, kun minut oransseissa leveälahkeisissa housuissa ja nahkaisessa kypärähatussa seitsemänkymmentäluvun telttaan raahattiin.

Suomea on kierretty ristiin rastiin teltta takakontissa neljä vuosikymmentä niin perhelomilla, kuin yksinäänkin. Vapaata, helppoa, edullista

MUKAVUUTTA HAKEMASSA

Muutama vuosi sitten Naturala High Healing festareilla teltassa maatessa, yölämpötilan pudotessa +5c Suomen suvessa heinäkuussa päätin, että epämukavuus kiintiöni oli tullut täyteen. Kylmyys, kosteus, huonot yöunet. Ei kiitos enää.

Nyt samalta sarjalta tuntui tuo leirintäalue mökki. Kylmyyttä vastaan voi tastella mutta kosteus on se, joka syö ihmistä huolella.

Lähdön lähellä ystäväni sairastui vatsatautiin. Ensin päätin itsekin olla lähtemättä ja peruimme varauksen mutta pari päivää myöhemmin vereni veti silti minua seikkailuun.

Yksinhän minä muutenkin matkustelen, joten lähteminen ei tuota minulle mitään ongelmia. Päätin soittaa Punkaharju Resorttiin ja kysellä hiukan mökistä.

Työntekijä oli ilahduttavan suora, kun kysyin mökin lämmityksestä. ”Onhan siellä mutta tiedäthän se on leirintäalue mökki. Eristämätön, kesäkäyttöön rakennettu nurkista tuulee sisään. Tosin seuraavaksi viikoksi on luvattu lämmintä kesäsäätä, jolloin mökki on kyllä riittävän lämmin”.

AURINKO KULTAA MATKAN

Ohittaessani Etelä-Savon kyltin oli, kuin joku olisi nostanut esiripun. Aurinko hyökkäsi silmiini täydellä voimalla. Mieliala kohosi entisestään ja mietin mikä ihmeen merkki tuo nyt on? Paitsi ehkä siitä, että olinhan nyt äitini sukuhaaran synnyinsijoilla Etelä-Savossa.

Rehti puhe toimii aina ja varasin siltä istumalta mökin itselleni sekä Ullalle kolmeksi päiväksi. Päätin ottaa mukaan monta peittoa, jotta kylmä ei varmasti purisi minua.

Pohjois-Karjalassa satoi rankasti päivänä, jona lähdin ajelemaan kohti Punkaharjua. Muistelin käyneeni siellä viimeksi, kun lapseni oli pieni. Eli aikaa oli virrannut noin 20 vuotta

Nautin ajamisesta. Sade hiukan mietitytti mutta oli helpottavaa tietää, että siellä olisi katto pään päällä, eikä tarvitsi entisaikojen tapaan pystyttää telttaa sateessa märälle maalle.

Joskus käväisee mielessäni, että olenkohan ollut ihan kaikissa henkisissä voimissani moisia matkoja tehdässsäni? 😀 Mutta luonto ja tunne siitä, kun nukahdat maaäidin syliin on ollut hyvinkin innostava ja on sitä edelleen.

Navigaattorini on jo yleinen vitsi ystäväpiirissäni. En tiedä montako tuhatta kilometriä olen sen vuoksi ajanut rupuisilla pikkuteillä vaikka vieressä on kulkenut hyvä suora tie pisteestä A pisteeseen B. 

No tiedän, voisin vaihtaa sen mutta toisaalta usein ilman navigaattoria käännyn itsekin niille kaunistellen tien nimitystä pitäville taipaleille. Sillä eihän tärkeintä ole päämäärä vaan matka, joka tarjoaa kaikki töyssyisetkin elämykset 😀

PUKAHARJU RESORT

Pyörin siis ympyrää jossain Punkaharjulla, koska navini ei löytänyt oikeaa tietä ja itsekään en oikein hahmottanut mihin minun piti mennä. Soittaminen vastaanottoon auttoi asiaa.

Ajoin ohi valtavan aution vesipuiston. Joka puolella oli hiljaista. Olihan vasta kesäkuun puoliväli ja Korona jylläsi Suomessa tehden hallaa matkailuyrittäjille. Kuumuus oli noussut korkeaksi, joten otin Ullan ulos autosta odottamaan, kun kirjoittauduin sisään.

Ensivaikutelma tuosta valtavasta kompleksista Punkaharju Resotista  Punkaharju Resort (Tuunaansaarentie 4, Savonlinna) oli juuri sitä Valtava. Eri tasoisia majoitusyksiköitä luksusmökeistä telttamajoitukseen ja jopa vierasvene satamaan.

Siitä olikin aikaa, kun olin leirintäalueella majoittunut.  Yleensä välttelin isoja paikkoja. Liikaa ihmisiä minun makuuni. Telttailessa riittivät aamiaiseksi lintujen laulu ja kävyt.

No söin toki aamiaiseksi joskus, jopa puuroa. Mutta perisuomalainen tapa hakeutua luonnonhelmaan vahvistamaan luontoyhteyttään, ei vain toteudu väenpaljoudessa leirintäalueella. Sinne mennään yleensä olemaan yhteydessä toisiin.

Jollain oudolla tavalla paikka viehätti minua. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Vastaanottokin oli todella ystävällinen. 

Tulin myöhempinäkin päivinä asioimaan saman asiakaspalvelijan kanssa ja olin kiitollinen saamastani hyvästä ja hymyilevästä palvelusta.

Olin pyytänyt mökin rannasta ja hän vielä varmisti, että haluaisinko niin vaiko sittenkin lähempää talousrakennusta, jossa toilettikin sijaitsi? Mutta ei halusin paikkani rannalta.

PUNKAHARJU RESOT KOIRAN KANSSA

Ajelimme Ullan kanssa hiljaksiin toiselle puolelle aluetta ja Pihlajaveden rannalle. Siellä oli ihastuttava pieni mökki, jossa oli minimaalinen terassi puutarhakalusteineen.

Kolme sänkyä, jääkaappi, mikro ja patteri. Mökki oli todella sievä ja kaiken kruunasi pitkä ikkuna oven vieressä, josta pystyin katsomaan järvelle. Kun oven avasi kokonaan, oli kuin koko seinä olisi puuttunut, näkymä oli täydellinen.

Ulla halusi ensitöikseen uimaan ja mökin edustalla olikin ruovikkoinen mahdollisuus tälle.

En vie koiraa yleiselle uimarannalle, vaikka itse voinkin uida koirani kanssa. Pyrin omalta osaltani huolehtimaan, jotta kaikilla olisi tasapuoliseti hyvä olla ja koiran kanssa liikkuminen eri paikoissa sallittaisiin tulevaisuudessakin ja Punkaharju Resort hyväksyi Ullan majoittumisen.

Ullaa eivät haittaa kaislat eivätkää mutapohja, joten koiran uittaminen ei ole ongelma. Vaikka tuossa paikassa olikin silmiähivelevän kirkas vesi ja hiekkapohja, joka houkutti paljain jaloin järveen kävelemään.

Ullan viilennyksen jälkeen nostelin tavaramme sisään, ruuat jääkaappiin ja petasin sänkyni. Siirsin puutarhakalusteet mökin pihalle ja istuuduin huokaisten nauttimaan olemisesta ja näkymästä.

Mikä autuus. Ei kiirettä minnekkään, ei mitään mitä tarvitsisi tehdä vain Suomen suvi ja rakkaus elämään.

Leirintäalueella oli ihanan rauhallista. Parin motoristin kanssa juttelimme Ullasta. Vihin jäljestysominaisuudet tunnistetaan ja yhteys Plutoon, Jaloon ja Kenraalin Nuuskuun on ilmeinen.

Ulla herättää järjestelmällisesti huomiota useinkin. Kuten kai vihikoirat yleensäkin. Ne ovat legendaarisia mutta harvinaisia.

Muuten alueella oli suht rauhallista keskiviikkona ja torstaina.

En muista koska olisn nukkunut niin hyvin, kuin silloin siellä. Muistelen sitä kaihoisasti. Mökissä oli lämmin, peloistani huolimatta ja minulle se oli ylellistä. Jääkaappi, mikro, sänky, kuivat petivaatteet, lämpö, kaunis, joka hetki muuttuva vesistö.

MATKALLA PUNKAHARJULLA

Alueella oli tilaa ja mahdollisuutta kävellä luontoon ja lähteä tekemään pitkiä lenkkejä. Levättyäni päivän tunsin silti tarvetta lähteä katselemaan ympäristöäni autollani.

Punkaharjun harju on ihan muutaman kilometrin päässä Punkaharju Resotista. Siellä oli maineensa veroiset näkymät.

Suomen kesässä rakastan juuri tuota. Saamme olla ylettömän kauneuden ja vehreyden ympäröimänä. Se saa autuaasti huokailemaan liikkuessaan missä päin Suomea tahansa. 

Metsiä halkovat soratiet, peltojen läpi mutkittelevat asfalttitiet ja vaarojen laella kulkevat taipaleet, ne tuovat elämääni jotain suurta siitä hetkestä. Sellaista kauneutta ja läsnäoloa, joka rakentaa mielen hyvinvointia. Kiitollisuutta elämästä.

Ja juuri tuota hoivaa toi sieluuni Punkaharjun nähtävyysreitti. Pysähdyin tuijottelemaan vesille, huokailin kaunista kansallismaisemaa ja annoin sen vaikutuksen tunkeutua vereeni.

Ensimmäisenä kertana me vain ajoimme sen läpi. Ulla uskollinen seuralaiseni ei enää piittaa huudoistani Oi näetkö tuon!Miten tuo voi ollakkin noin kaunis! Ulla näitkö nuo ?!!!

Vanha rouva ei juurikaan vastaa, eikä nosta päätään. Syvä kuorsaus kuuluu auton perästä hänen katsellessaan oman sielunsa kuvia. Matkailijattaren unenomaista maisemaa.

Seuraavina päivinä jalkauduimme ja löysimme Runebergin muistomerkin ja Topeliuksen polun. Helle teki tepposensa sillä mitään pitkää lenkkiä ei Ullan kanssa voinut ajatellakaan. Siksipä roundtrippasin ympäristöämme ja koimme Etelä-Savoa minulle mieluisella tavalla.

Ulkoilu- ja virkistys mahdollisuudet Punkaharju Resotin ympäristössä olivat huimat. Kesämaa vesipuisto, Seikkailupuisto ja Golfrata. Vesistöt ja Savonlinnan läheisyys, harjun luontopolut. En varmasti neljässä päivässä edes raapaissut pintaa.

Itse ajelin Kerimäelle ja vanhan kirkon muistomerkille. Siellä luonnon keskellä, jopa Ulla näytti hetken haluavan saarnata. Mistä lie olisi koiramuori paasannut?

Viimeisenä iltana osuin lenkilläni niin kauniiseen pihapiiriin, että vedin ihastuksesta hitaasti henkeä. Upeat hirsisrakennukset, ikiaikaiset puut sekä hyvin hoidettu ympäristö.

Rakastan vanhoja hirsitaloja. Minua kiinnosti suunnattomasti mikä paikka oli ja mitä sen pihalla oikein oli. Emmin hetken, kunnes äkkäsin seinässä suuren mainoksen Johanna Oraksen taidenäyttely.

JOHANNA ORAS – TAIDEKARTANO

Tiesin että voisin katsoa patsaita, jotka ulkona olivat. Ne olivat mielenkiintoisia, kutsuvia. Väreilevässä kesäillassa ne näyttivät kauniilta.

Kunnes huomasin jotain muuta. Punaisen hirsirakennuksen seinässä olivat valtavan kokoiset maalaukset. 

Seisoin ja hengitin niitä sisääni. Upposin ihailemaan, tukimaan värejä, tekniikkaa, kuinka joku osasikin. Maalukset yleensä pysäyttävät minut. Ne sytyttävät käteni tuleen ja tunnen kädessäni siveltimen. Tunnen kuinka sivellin uppoaa öljyväriin, haistan tärpätin ja olen jälleen omassa maailmassani.

Tajusin kuinka kauan siitä olikaan, kun olin viimeksi maalannut. Ja minä vain upposin jonnekin, jossa harvoin tavoitan itseäni. 

Uskon sen olevan puhdasta luovuuden energiaa. Jotain syvää, joka asuu meissä kaikissa. Ymmärrys kauneuteen, ajattomaan hetkeen ja nauttimiseen monilla aisteilla. 

En pelkästään nähnyt hänen maalauksiaan, minä tunsin ne ja se tunne oli huumaava.

Seuraavan päivänä ennen lomani loppumista jätin Ullan mökkiin ja menin katsomaan tuon taidenäyttelyn. Johanna Oraksen taidekartano  Taidekartano- JOHANNA ORAS on aivan Punkaharju Resotin vieressä ja sinne on ilmainen siäänpääsy. 

Minä suosittelen läpimästi menemään ja katsomaan hänen teoksiaan. Nauttimaan kupillisen kahvia kauniilla terassilla ja viipymään hetken luovuuden lähteillä.

Niin aistejani stimuloiva tuo näyttely oli, että tunsin pakottavaa halua päästä maalaamaan. Pitkä kuiva kausi tuntui olevan ohi.

Kaikkinensa tätä tänään kirjoittaessani muistelen hymy huulilla tuota matkaa ja sen anteja. Ne olivat niin moninaiset. Vaikkakin kysellessäni paikanpäällä Tuunaan saaren historiasta ei sieltä paljastunut mitään seikkailukirjojen tasoista tietoa.

Vastaanotossa tosin sain hersyvän naurun aikaiseksi kysellessäni, eikö täällä ole ollut edes kahleorjia? En siis päätynyt kirjoittamaan teille Tuunaansaaren kauhistuttavasta historiasta vaan sitä mistä se nykypäivänä rakentuu ja joskus, ihan suunnattoman useinkin, totuus on tarua ihmeellisempää.

Kiitos Punkaharju Resort ja Johanna Oras mieleenpainuvasta elämyksellisestä lomakokemuksesta.

KAUNIIN PERHOSEN HERÄÄMINEN (Elämänmuutos tarina)

Sain kunnian olla todistamassa yhtä elämän suurista hetkistä. Sitä hetkeä, jolloin kaunis perhonen herää, levittää siivet ja löytää oman voimansa elämänmuutokseen. Sen ensimmäisen askelen kohti itsensä rakastamisen taitoa.

Matkustin ystäväni luokse Koivulan tilalle Kauniiseen Kuruun. Tarkoituksena hyvästellä toinen ystäväni, joka on muuttamassa elämäänsä suurelle rytinällä ja muuttamassa pois Suomesta. Hänen elämänsä rakkaus odottaa häntä.

Rajojen sulkeutuminen ja Pandemia estivät häntä lähtemästsä jo varatulle matkalle toukokuussa. Muutos on tietenkin tuonut valtavasti pelkoja ja ihmettelyä mitä nyt? Mitä seuraavaksi käy?

Niin moni kokee juuri nyt samanlaisia tunteita. Epävarmuutta hetkessä ja tulevaisuudesta. Haluaisin sanoa, että vaikka emme aina turvattomuuden tunteen iskiessä huomaa, niin joskus muutoksessa piilee arvokkain lahja mitä elämällä on meille antaa.

Matkustin torstaina tilalle ja vaikka jälleennäkeminen oli hienoa niin torstaita varjostivat huonot uutiset, vihaisuus ja tyytymättömyys. Seuravana päivänä päätimme vain heittäytyä tilalalta ulos ja lähdimme keskustaan ostamaan jäätelöt ja kiertelemään Kurun nähtävyyksiä.

Tultuamme takaisin tartuimme tilan töihin. Aikani polttopuita sahattuanai luovutin sahan ystävälleni ja tartuin itse monen kymmen vuoden tauon jälkeen kirveeseen. Hirvitti ja Koivulan emäntä tokaisikin, että ottakaa valmiiksi esiin hätänumero. No onneksi sitä ei tarvittu mutta fyysinen työ ja sen jälkeinen sauna puhdisti kehosta loputkin viha hormoonit laittaessaan kehoon jumiutuneen energian virtaamaan.

Istuimme kodin sydämessä, keittiössä, keskustellen. Kuuntelin ystäväni puheita ja jossain kohti päätin vihdoin keskeyttää hänet. Kuulin hänen puhuvan itsestään vähätellen ja mollaten. Se kaikki oli minulle niin tuttua. Käskin hänen lopettaa ja kuunnella itseään.

Minä näin hänessä kauneutta, jolle hän oli tulllut sokeaksi mielen mallien ja arvottomuuden kokemusten alla.

Kerroin hänelle kuinka kauniina näin hänet ja kuinka väärin hän kohteli itseään. Kyyneileitä vieri hänen silmistään ja hän ihmetteli, kuinka voin tietää. Kerroin kulkeneeni tuon matkan. Muuta en osannut. Halasimme.

Seuraavana päivänä vaadimme edelleen Koivulan emmännältä lähtemistä jatkamaan kesken jäänyttä nähtävyys kierrosta. Olimme jo edellisenä päivänä ottaneet valokuvia ja ruvenneet nauramaan vatsakippurassa otoksillemme.

Kanavalla otin kuvan, jota kaunis perhosen toukkamme kommentoi: Ihan, kuin bändi kuva.Näytän ihan heviäijältä. Sanoin juu Slayerista. Nauroimme. Mutta tiesin jo minne olimme menossa.

Olin tiennyt, että ystäväni oli hurahtanut juomaan vihreää teetä mutta vasta nyt, kun olimme pitkästä aikaa samassa tilassa vaihdoimme muitakin kuulumisia, kuin suhteidemme tilaa 😀

Tajusin, että hän oli löytänyt intohimonsa. Miten paljon hän tiesikään ja miten hänen silmänsä hehkuivat ja koko olemus muuttui, kun hän selitti meille kaikkea teehen liittyvää. Viljelystä, lehdistä, lajikkeista, valmistuksesta.

Ystäväni. kauniin perhosen muutos (elämänmuutostarina)

Päätimme herkutella ja hän hauduttaisi meille teetä. Halusin ottaa kauniista astioista kuvia ja hänestäkin.

Juotuamme teen kysyin olisiko hän jo valmis kokeilemaan Reikihoitoa. Siitä oli ollut aiemmin puhetta, että jos hän haluaisi testata tekisin mielelläni hänelle Reikihoidon.

Seuraavan aamuna kysyin saisinko käyttää illalla ottamaani kuvaa hänestä, kun hän kaatoi teetä. Hän katsoi kuvaa ja mietti, että voisin ottaa paremmankin.

ystäväni kauniin perhosen muutos (elämänmuutos tarina)

Koivulan tilan kuisti on kaunis ja viihtyisä. Silti käytännöllinenkin. Rakastan istua siellä ja päätimme hauduttaa uudestaan teetä juuri siellä.

Ystäväni poistui laittamaan ripsiväriä. Hän oli sitaissut myös hiuksensa ylös. Katsoin hänen Slayerin paitaansa ja kysyin olisiko hänellä jotain muuta vaatetta taikka lilaa väriä? Hänellä ei ollut mutta Koivulan emännän kaapista löytyi kaunis kimono.

Ehkä kumpikaan meistä ei odottanut aidosti sitä mihin kolme päivää oli meidät tuonnut. Miten intuitio johdatti meidät siihen hetkeen, turhautumisten purkamisen, keskustelujen ja Reikihoidon jälkeiseen tuokioon.

Hän oli muutokseen valmis. Kun hän kääntyi katsomaan takanaan olevaa kukkasta annoin kännykkäkamerani laulaa. Näytin hänelle kuvan. Ja hänen ensireaktionsa oli sama, kuin omani vuonna 2013 nähdessäni Maria Kalmin minusta ottaman kuvan.

Kädet lensivät kasvoille, silmien kostuessa. Aidon epäuskon ja suuren liikutuksen koskettaessa hänen sydäntään: Mitä Ihmettä Olenko Tuo minä? Olenko minä noin kaunis? Näetkö sinä minut tälläisenä?

Kyllä ja niin näki myös kamera. Koivulan emäntäkin innostui ja haki ystävälleni kauniin mekon. Siinä hetkessä, siinä häikesevässä muutoksen tuulon puhalluksessa kaunis, herkkä supermalli oli syntynyt.

Hän loi nahkansa kuistin lattialle ja minä päätin varmistaa, ettei hän koskan enää palaisi ihmisten ilmoille tuntien halua piiloutua roolinsa taakse vaan näyttäisi maailmalle kauneutensa ja ainutlaatuisuutensa. Oman aidon itsensä.

Hän oli ja on niin upea, että palaan katsomaan usein hänen kuviaan ja miettimään miksi piilotamme moisen upeuden pelon roolin taakse?

Mikä saa meidät tuntemaan itsemme niin arvottomiksi, että haluamme sulautua maahan kävelessämme muiden joukossa?

Minä tiedän hänen tarinanasa ja minä tiedän omani. Minä tiedän miksi vuosikausia kuljin kyyryssä ja piilouduin mustiin vaatteisiin. Nimettömyyteen.

Minä tiedän myös hetken elämässäni, kun lakkasin tekemästä niin ja aloin rakastamaan itseäni. Se oli se hetki, kun sanoin elämälle ja muutokselle; tervetuloa olen valmis.

Ystäväni Kauniin perhosen muutos

Nyt sain olla todistamassa samanlaista hetkeä rakkaan, ihanan, kauniin, nauravaisen, leijona naisen elämässä.

Naisellinen femiinin energia oli saavuttanut hänet <3

Tuossa hetekssä hän löysi ymmärryksen epäonnelleen ja sanoi, että nyt hän tietää miksi ei päässyt matkustamaan maasta toukokuussa. Uskon hänen tavoin, että taianomaisella kohtaamisellamme oli tarkoitus <3

Puhuimme ja minä lähdin sieltä ajamaan ihmeissäni ja kiitollisena siitä mitä sain todistaa. Olin inspiroitunut mutta myös väsynyt. Tiesin, että olin saanut todistaa ihmettä, maailman suurinta taikaa. Hetkeä jolloin ihminen muuttaa käsitystään itsestään ja koskettaa sydäntään vapautuen pienen minän kahleista.

Hän alkaa uskomaan itseensä ja niihin oviin, joita meillä jokaisella on mahdollisuus elämässämme avata.

Oviin jotka ovat silattu rakkaudella ja luottamuksella itseemme.

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

Rakkaudella Riikka-Lea

OPETTAAKO KUOLEMINEN MEITÄ RAKASTAMAAN?

Kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla? Alkaako kuoleminen kohdusta? Synnymme vanhetaksemme, kuollaksemme. Kuinka pelottava asia tuo onkaan. Ja silti kaikkinensa niin tarpeellinen. Uudistuminen. Erilainen ovi. Kuolema.

Olin jo vuonna 2018 päättänyt haluavani blogata ja matkustaa. Mietin miksi tämä ei toteutunut? Ja tänään tajusin sen. Koska minä riipuin kiinni kaikessa vanhassa. Energeettisesti.

Ei elämää muuteta sormia näpsäyttämällä sillä eilisen peto on edelleen irti kaapissasi. Menneisyyden kipuineen, tuskineen, toimintatapoineen.

Tammikuussa minulle tuotiin vahvasti matkabloggaamista mutta palasin silti takaisin pyörimään samoissa vanhoissa nurkissa.

Päätin julkaista kirjani, auttaa ihmisiä. No heitä lähetettiin sitten ovista ja ikkunosta. Olin hämmentynyt. Halusin toki auttaa mutta olisin rajannut sen toisiin hetkiin. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan käytettävissä.

Vasta tänä aamuna tajusin mistä oli kysymys. Vetovoiman laki.

Ei auttajan roolini jäänyt tauolle, kun halusin. Se seurasi minua jokaisessa kirjoituksessa. Jokaisessa postauksessa missä siitä puhuin.

Olen aiemminkin maininnut, että joskus joku asia pitää katsoa miljoonaan kertaan ennen, kuin tietoisuuden ovi paukahtaa auki. Se on aina pidempi prosessi vaikka lopullinen oivallus on se mitä me näemme.

Tapasin kesällä ihanan ihmisen, jolle en halunnut kertoa tarinaani. Luulin pelkääväni sen kertomista. Vierelläni olevat ihmiset sanoivat, että minun olisi kerrottava.

Vasta myöhemmin ymmärsin kysyä, että miksi minun olisi kerrottava tarinani? Tulevatko muutkin ihmiset tapaamiseen ja kertovat heti menneisyytensä tapahtumat?

Tosiasiassa en luonut uutta elämää vaan riipuin kiinni vanhoissa kaavoissa. Olin siellä taas menneisyydessäni. Kertomassa samaa vanhaa tarinaa. Luomassa elämääni sen ympärille mitä olin eilen.

Tajusin, etten halunnut puhua siitä koska se oli lakannut määrittelemästä minut. Minä olin lakannut määrittelemästä itseni eilisten tekojeni kautta. Se oli muttunut merkityksettömäksi sillä hetkellä, kun painoin enteriä ja julkaisin kirjani.

Työni oli tehty mutta mieleni, hitain elimemme, ei ollut vielä mukana. Se loi edellen vanhaa energiaa ympärilleni.

Se piti kiinni erillisyyden rooleista, joita egomme näyttelee pimeän puolemme peleissä.

Se oli jotain johon olin tottunut. Eiliseen. Kuka olin eilen.

Sillä kertomalla samaa vanhaa tarinaa elin sitä uudelleen ja uudellen. Ja se ei enää ole minun tarinani. Se oli se, joku toinen. Se rikottu tyttö, kauan, kauan sitten.

Olin luonut niin monta tuskan ja roolien kerrosta itseeni, että minulla meni aikaa puhdistaa se kaikki. Huomata sen kaiken turhuus ja tarpeettomuus.

Mikään ei voi tapahtua ennen, kuin uskaltaa kohdata, uskaltaa luopua. Kuolla.

Suojamuureistaaan. Kivustaan. Tuskastaan. Rooleistaan. Ja nähdä itsensä sellaisena, kuin olit syntyessäsi ennen, kuin kaikki alkoi kerääntyä sinuun, kuin likainen vaippa.

Sillä ihminen luo itseään, joka hetki uudelleen ja uudelleen. Valiten minkä roolin vedän ylleni juuri nyt. Mitä uskon tarvitsevani puskuriksi ulkomaailman ja minun välilleni juuri nyt. Minkä uskon olevan elämänpolkuni.

Roolien massakerrostumat. Mukanaan, jokaisen roolin kipu ja vääristynyt turvallisuuden kuvaelma.

Me hukumme siihen kaikkeen, rooleihimme, uskomuksiimme ja lopulta emme tiedä mikä peilikuva on oikea.

Ja juuri se oli se kysymys, jonka esitin alunperin itselleni: Kuka minä olen?

Ja sen jälkeen aloin kuolemaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä sitä on uudistuminen. Itsesi synnyttäminen. Kuolemista. Luopumista.

Aloin riisumaan kipujani ja tuskaani sekä roolejani kulkien kohti sisintäni. En ohjautuen ulkoapäin vaan sisältä.

Ensin oli tarve tulla näkyväksi ja lopulta vain sillä oli väliä, että minä näin itseni. Tunnustelin itseäni, kuin kauneinta ihmettä. Olenko tuo minä? Juuri tuo?

Monien asioiden summa. Monitaitoinen ihminen.

Ei suurin kipu tullut siitä, ettei minua nähty. Suurin kipu tuli sinä hetkenä, kun minä näin itse itseni.

Mietin kuinka kauan olinkaan peittänyt tuon kauniin olennon kaiken taakse. Egon valitsemien roolien. Tuskani roolien. Eheytymisen roolien.

Kirjani julkaisu oli tuonnut minut juuri sinne minne halusin. Vapaaksi. Henkisesti.

Me luomme omaa elämäämme. Koko ajan.

Luullen, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Mutta se ei pidä paikkansa.

Me voimme aina valita mitä haluamme elämäämme ja mitä emme.

Se mihin keskitymme todellakin kasvaa sisimmässämme. Elämässämme.

Nyt kaikki on niin selvää.

Mietin miksi luovuin kaikesta ja lähdin matkalleni? En ole aina pystynyt ymmärtämään sitä. Se oli jotain suurta. Valtavaa, se kaikki mitä minulle tapahtui siellä. Kuten tiedätte en ole pystynyt kirjoittamaankaan siitä, kuin pinta raapaisuja.

Näin kauan minulla meni nähdä se kaikki mitä tuo hullu hyppy tyhjyyteen toi elämääni. Enhän voinut nähdä sitä ennen, kuin olin aidosti tehnyt loppuun sen minkä aloitin 2013. Itseni etsimisen.

Tänään näin mitä löysin matkaltani.

Löysin omat kasvoni. Ilman peilejä. Ilman häiveverhoja, sillä matkallani maailmassa olin vain minä. Kielitaidoton ihminen.

Kun et voi keskustella kenenkään kanssa et voi myöskään luoda rooleja, joita oletat tarvitsevasi ulkomaailmaa vastaan. Silloin kohtaat sydämesi kielen. Aidon itsesi. Ja sinä opit luottamaan itseesi. Täydellisesti.

Energiaasi, intuitioosi, elämän tuomiin lahjoihin.

Joku voi kokea saavansa turvan paikasta. Minä löysin turvan sydämestäni. Elämästäni.

Henkinen uskallus päästää irti kaikesta ja luottaa elämään korvattiin minulle suurimmalla lahjalla.

Rakkaudella elämään. Itseeni.

Sillä, kun me olemme elossa, me olemme elämä.

Minä olin kulkenut valtavan matkan henkisesti enkä minä tarvinnut mitään muuta, kuin sen mikä oli rinkassani. Sydämen rikkaus ei tarvitse tyhjiä tapetteja ympärilleen.

Ihminen ei ole tekonsa. Hän on kokemustensa ja ymmärryksensä summa, joilla hän katsoo itseään ja muita nähden heidän sielunsa. Heidän voimansa ja sydämensä.

En ole enää vuosiin halunnut kysyä ihmisiltä kysymystä mitä teet työksesi?

Olen halunnut kohdata ihmisiä, jotka katsovat hiljaa silmiini ja tietävät kuka minä olen.

He tuntevat sen, koska ovat kulkeneet tuon matkan.

Minun sisimpäni tietää, että itsessäni, minussa, minä olen rauhallinen ja ääretön.

Elämän lapsi.

Ihminen syntyy tänne kuollakseen. Kuoleminen on suurin luopuminen.

Olen käynyt läpi liian monta kuolemaa luovuttaakseni juuri nyt.

Uskallus luopua, on rakkaus elämää kohtaan, sillä vasta se näyttää keitä me todelle olemme.

Uskallus luopua opettaa meitä kuolemaan.

Ja, kun osaamme kuolla me opimme elämään.

Kuolla tuhat kuolemaa löytääkseen yhden elämän. Minun omani.

Itseni.

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

Tämä on viimeinen bloggaus Itsensä Rakastamisen Taito osioon. Olen tullut matkani päähän ja sen uuteen vaiheeseen. Uuden luomiseen.

Minun tarinani? Kuka tietää 🙂 Minä odotan sitä. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Tunnen olevani kahleeton, vapaa.

Rakkaudella, rohkeudella, vapaudella Riikka-Lea

MIKSI TUNTEET SATUTTAVAT?

Join, join ja join. Join, jotta en tuntisi mitään. Ei niin syvällistä ja pitkäkestoista tuskaa halua tuntea. Koko elämäni mietin miksi tunteet satuttavat.

Miksi tunnen niin suurta tuskaa, että itsemurha on hyvä vaihtoehto? Kukaan ei koskaan kertonut mitä noille tunteille voisi tehdä.

Kukaan ei välittänyt kysysä ”miksi yritit itsemurhaa”? Miksi juot? Miksi ihmeessä itsetuho tuntuu paremmalta, kuin elämä?

Tiedättekö, että tunteminen satuttaa. Se satuttaa syvällisesti luoden vääristyneen tunteen voimattomuudesta. Tukehduttavan tunteen siitä, että ei voi tehdä mitään. Vaikka tunteminen on elävän ja tiedostavan ihmisen merkki.

Vain tiedostamalla voit saada aikaan muutoksen. Ja muutoksen me tarvitsemme.

Viime vuosina on ruvettu puhumaan erityisherkistä. En koe itseäni sellaiseksi, koen itseni vain tuntevaksi ihmiseksi vaikka ystäväni sanovat, että tunnen valtavalla voimalla asioita ja olen äärettömän herkkä. Ehkä sitten niin. Mutta en vaihtaisi sitä enää mihinkään.

Kaikkein vähiten tunteettomuuteen.

Joka syö maailmaamme ja jolle olemme antaneet itse luvan astua sisään. En usko, että on erikseen erityisherkkiä on vain ihmisiä, jotka uskaltavat tuntea ja sitten niitä, jotka katkovat tunteensa, kuten minä tein.

Ja tunteitaan pelkääviä on valtaosa ihmisistä.

TUNTEETTOMUUDEN VALITSEMINEN

Kun ihmiset katsovat vaikkapa alkoholistia he luokittelevat heti hänet selkärangattomaksi hylkiöksi, joka on valinnut juomisen.

Mutta niinhän yhteiskuntammekin valitsee. Häntä autan, hänellä on varaa maksaa. Hän on poliitikko lähetetään sinne poliisipartio polkupyörävarkauden vuoksi. Hänet hakattiin paskaksi keskellä kirkasta päivää Kontulassa, mitä turhaa sitä asiaa tutkia, hänhän asuu sellä syrjäytyneiden kulmilla.

Syrjäytynyt asuinpaikkansa perusteella. Syrjäytynyt varattomuutensa vuoksi. Se joka väittää, että esim. siivojalla on sama ihmisarvo yhteiskuntamme vääristyneissä laseissa, kuin Arkadiamäen politiikolla on enemmän, kuin sokea. Hän on typerä.

Lait eivät ole olleet samoja koskaan eri yhteiskuntaluokille. Jos satut istumaan eduskunnassa ei rikollinen tausta mitään merkitse vaikka perustuslaissa puhtoisuutta vaaditaankin. Mutta, jos olet siivoja ja saat sakot niin varmasti lusit ne koska meillähän on laki hitto soikoon, jota pitää noudattaa.

Ja niin me valitesemme päivästä toiseen.

Yhteiskuntana.

Ihmisinä, koska jokaisen päätöksen takana on kuitenkin ihminen.

Me valitsemme, ettemme näe yhteiskuntamme vinoutuneita rakenteita. Me valitsemme keitä hoidamme ja keitä emme. Valitsemme yhä huonompia vaihtoehtoja hoidoiksi.

Jätämme vanhukset paskavaippoihinsa lääketokkurassa samalla, kun joku käärii voitot hihoihinsa.

Valitsemme, että katkolla pitää selvitä viikossa.

Valitsemme nostaa veroja, heikentää palkkoja ja työolosuhteita. Valitsemme nostaa vuokria ja ruuan hintaa. Valitsemme leikata koulutuksesta ja terapiastakin. Valitsemme lääkehoidon kaiken muun sijasta, koska yhteiskunnalle on halvempaa antaa turruttava nappi nälkäiselle, kuin leipää pussissa.

VOIMATTOMUUDEN KOKEMUS LUO PELKOA TUNTEA

Yhteiskuntamme tekee siis jatkuvaa markkina arvo laskelmaa ihmisllä ja me luulemme, että robotiti ovat vasta tulossa korvaamaan ihmisen.

Vaahtoamme mustan miehen surmasta ja riisipaketin värikkäästä naamasta. Ymmärtämättä, ettei meitä rasismi tapa. Meidät tappaa pelko tuntea rakkautta ja sitä kautta syntyvä tunteeton ahneus, joka kuristaa ihmisiä pikkuhiljaa ja synnyttää vihaa ja syrjäytymistä.

Ei maailmaa hallita järjestyksellä, sitä hallitaan kaaoksella. Ja, kun kaaos loppuu niin mitä jää?

Ihmiset, jotka katsovat toisiaan typertyneinä ja näkevät totuuden.

Emme me sananhelinällä maailmaa paranna. Me parannamme sitä teoilla ja Suomessa ei Kekkosen jälkeen ole ollut yhtäkään hallitusta, jonka vilpittömin pyrkimys olisi ollut auttaa kansaa.

Poliiikot ovat järjestään pellelauma sirkusteltassa. Ei seuraava odotuksen aihe ole kuka tekee hyvän päätöksen vaan mikä on seuraava moka ja millä oma osaamattomuus saadan syljettyä kansan niskaan.

Kun me elämme maailmassa, jonka ainoat arvot ovat kuinka paljon kahisevaa on pankkitilillä ei ole ihme, että pahoinvointi lisääntyy.

Tuntemisen pelon muassaan tuomat ongelmat ovat ne kaikki mitkä massoissamme lyövät ylitse. Lihavuus, addiktiot, huumeongelmat, nuorten pahoinvointi, perheväkivalta ja itsemurhat. Eivät nämä ole ihmisten yksittäisiä oireita.

Nämä ovat kaikki yhteiskuntamme tunteettomia valintoja.

Oliskin niin helppoa syytää tuo kaikki yksilön vastuulle mutta ikävä kyllä kylmä tosiasia on se, että yhteiskuntamme pahoinvoitnti näkyy noissa kaikissa tilastoissa.

Ja sitä kautta pelko inhimillisten tunteiden kokemiseen.

Sillä pystyäksesi valitsemaan jatkuvasti toisen ihmisen alistamista tähtäävän toimintatavan sinun on täytynyt katkoa kaikki siteesi tuntemiseen.

Ja edelleen meillä on massoittain ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia tuosta asiasta tai jos ovat sulkevat mieluummin silmänsä koska TUNTEMINEN SATTUU ja Tietämien vie järjen.

MIKSI TUNTEET SATUTTAVAT?

Me istumme norsuunluutorneissamme keskellä saippuakupliamme ja pelkäämme niin helvetisti, että tuo kupla puhkeaa. Koska silloin sattuu.

Herkimmät putoavat päihdehelvettiin. Toiset istuvat somessa puhumassa tekoripsistä sekä uusista takapuolia kohottavista housuista. Kolmannet elävät tiukkaa elämää perhekeskeisenä kuolettaen kaiken muun ympäriltään. Turvassa omassa kuplassaan.Sillä tunteiden tappaminen ilmenee niin monin tavoin.

Uskokaa minua. Minä puhun kokemuksesta. Ihminen, joka pystyy hirmutekoihin on katkonut kaikki tunneväylänsä. Niiden palauttaminen sattuu, sillä silloin heräät huomaamaan tekosi ja tämän maailman mielipuolisuuden.

Mutta, kun hyväksyt tuntemisen ja kivun, löydät pelon takaa aidon rakkauden kokemuksen ja silloin alat tiedostamaan. Ja vaikka sinua satuttaisi nähdä totuus et enää halua sulkea silmiäsi sillä sisälläsi asuu suuri rakkaus ja ymmärrys, että elämä on hyvää ja arvokasta.

Luin joskus,että rohkeutta ei ole avata silmiään vaan rohkeutta on pitää ne auki avaamisen jälkeen. En ikävä kyllä tiedä sitaatin kirjoittajaa mutta tuo lause ketoo sen kaiken mitä meidän tarvitsee ymmärtää tuntemisesta ja siitä miksi ne herkimmät päätyvät kuolemaa lähentäviin ratkaisuihin.

Sillä hetkellä, kun me uskallamme tuntea me uskallaame katsoa maailmaa ja ojentaa käden sille vierustoverille ja silloin me saamme aikaan muutosta. Niin kauan, kun pelkäämme helvetisti tuntea mikään ei koskaan muutu ja ihminen tuhoaa maailmansa ja itse itsensä omassa sekopäisessä pelossaan.

Tuntemisen pelossa.

Kauneinta Valoa päivääsi <3

JUHANNUS KAIKKIEN JUHLIEN ÄITI

Miten tuon kauniin, ihanan, luonnonläheisen juhlan vietto on sitten muuttunut vuosikymmenien saatossa? Miksi se sykähdyttää edelleen ja laittaa sydämen laulamaan salaperäisen kesäyön laulua?

Nuorena oli erittäin tärkeää, kenen kanssa oltiin ja varsinkin millä festivaaleilla tuo aika vietettäisiin. Suunnittelut ja kyselyt aloitettiin heti uudenvuoden jälkeen. Mitkä festarit olisivat parhaimmat. Missä olisi parhaat artistit. Ennen kaikkea oli tärkeää missä olisi paras meno.

Viime hetkinä piti etsiä jostain teltta ja makuupussi.

Eväiksi festivaaleille löytyi yleensä pala makkaraa ja sipsejä. Juomana olutta ja muovipullossa pontikkaa.

Ystävät katosivat, joskus ihmismereen mutta aina sitä löytyi lisää juttuseuraa. Teltta joka katosi tuhansien muiden samanlaisten telttojen joukkoon.  Jos satuit löytämään telttasi. Ettei vaikkapa myrskytuuli ollut riepotellut sitä mennessään, niin kuin joskus kesäisin kävi. Melkein aina sattui sitten jotain muuta.

Makaat teltassa ja joku laskee sepaluksensa sisällön sen päälle. Kusen hajuisessa teltassa kylkeä kääntäessä kuulet festivaalien hiljentymättömän metelin. Joku oksentaa lähellä teltan lievettä ja ihmiset kompuroivat epävarmasti teltannarujen yli. Kun viimein rauha laskeutuu ja saat hetken unta niin eiköhän, joku kännisempi kaadu telttasi päälle.

Musiikki, ihmiset, vessajonot. Hätäinen peseytyminen jääkylmässä suihkussa. Kotiin palattiin kalpeana, hiljaisena, hiekkaa hiuksissa ja oksennuksen maku suussa, ilman telttaa.

JUHANNUS SUOMALAISUUDEN ILMENTYMÄ?

En tiedä onko pelkästään perisuomalainen tapa viettää juhannus luonnon helmassa. Aina silti piti päästä maalle juhannusta viettämään. 

Joskus 1990 luvun alkupuolella jäin juhannuksena Helsinkiin. Päätin lähteä kaupungin keskustaan. Muistan kuinka kaupunki, oli autio kuin atomipommin jäljiltä. Koko matkalla Kumpulasta Rautatientorille tuli vastaan vain 3 linja-autoa. Omassa linja-autossani olin ainoa asiakas

Sitten tuli perhe. Teltalla kierrettiin milloin missäkin leirintä alueella. Ruokaan kiinnitettiin huomiota ja tärkeää oli minne halusi mennä. Joskus juhannus meni töissä muun perheen lähtiessä alun perin yhteisesti suunnitellulle kalastusreissulle. Ainoa lohtu oli neljän päivän rankka sade ja kahden viikon kuluttua tilipussi.

Jossain kohti kulkijan luonteeni suostui antamaan miehelleni periksi, luopumaan teltasta ja sitouduimme kesämökkiin. Siellä sitten vietettiin juhannusta hyvän ruuan ja yhdessäolon merkeissä.

Porkkalanniemi 2018 Teija ja Ulla. Kuva Vapauden Asema

Ruuasta ja grillaamisesta oli tullut tärkeä osa juhlaa. Piti olla uusia perunoita, silliä, voita, paria sorttia salaattia, pihvejä, makkaraa, kesäkastiketta. Grillaus oli tärkeä osa joka juhannusta.

Kotiin ajettiin miettien olivatko promillet jo laskeutuneet.

JUHANNUS KAIKKIEN JUHLIEN ÄITI

Myöhemmässä vaiheessa elämää alkoivat perheettömät sinkku juhannukset uudelleen. Juhannuksena löysi itsensä ystävättären kanssa mökiltä syömästä jäätelöä ja nauramasta.

Halu vetäytyä yksin mökille yllätti seuraavana juhannuksena. Rantasaunan lempeät löylyt ja koivun tuoksu vihdasta puhdistivat niin sielua kuin mieltäkin. Pitkiltä kävelylenkeiltä koiran kanssa tarttui mukaan kesäisen kedon kukkia. Koska ranta saunan löylyt olivat niin rentouttavat ja olo oli hyvä ei jaksanut edes kokkoa lähteä katsomaan. 

Kaupunki juhannukset ovat löytäneet rytminsä. Aatto iltoina hakeudutaan ystävien kanssa tanssimaan ja kokkoa katsomaan. Nauru raikaa ja olo on loistava.

Juhannuspäivänä on pakko päästä luonnon kauneudesta nauttimaan hyvää ruokaa syöden. Kotiinpäin kulkiessa hymy hiipii nykyään aina huulille. Kiitollisena miettii, kuinka kaunis Suomen kesä onkaan. Enää ei haise oksennus eikä tarvitse miettiä huteraa oloa. On vain kiitollisuus, kuinka upea voikaan keskikesän juhla olla.

2020. Paluu maaseudun juhannuksiin tapahtui, kuin itsestään ylläolevan artikkelin kirjoittamisen jälkeen. Sukupolviko sen tekee vai se Suomalaisuus mutta suvi ilman maaseutua tuntuu tyhjältä.

Kävelyt juhannusluonnossa, hiljaisuus, olevaisuus ympärillä. Hyvä seura, hyvä ruoka. Reiki.

Tänä vuonna juhannukseni oli kullattu upealla kokolla ja tuhansilla suudemilla. Miehen kainalossa kokkoa katsellessa syvä yhteys kaikkeen ja siihen oleellisempaan, sydämen kieleen, löysi tiensä takaisin luokseni.

Juhannus keskikesän- ja rakkaudenjuhla.

Nautitaan jokaisesta juhannuksesta juuri sellaisena, kuin se eteen tulee. Elämä näyttää niin monet kasvonsa. Onko niistä, joku huonompi tai parempi?

Läpileikkausta lukiessani en osaa arvottaa niitä. Kaikki elämää, kaikki erilaisia kokemuksia. Joskus kivuliaampia, joskus kauniimpia. Mutta kaikilla se sama suuri arvo. Minä sain elää ne.

Voiko ihminen enempää elämältä toivoa? Taikka juhannukselta?

Salaperäinen juhannuksen taika saavutti vihdoin minutkin.

Kauneinta valoa päivääsi ja upeita rakkauden täyteisiä kesäpäiviä toivottaen

Riikka-Lea