Edellisenä iltana sain skeematestini alustavat tulokset. 16 erittäin vahvasta tunnelukosta minulla oli kahden vuoden terapian jälkeen enää kaksi erittäin vahvana, neljä vahvana ja neljä lievänä. Kun laitoin korkin kiinni tiesin, että minun pitäisi käsitellä traumani pois. Vain se pitäisi minut raittiina. Olin yrittänyt sitä jo aiemmin 29 vuotta sitten. En onnistunut, en edes saanut tilaisuutta. Vastaanotolla ensimmäinen kysymys oli ”Tarvitsetko Valiumia?”. Kieltävä vastukseni sai lakonisen vastaanoton. Haluni puhua oli tuhoon tuomittu. Kävin hänen luonaan kolme kertaa. Ilman kuuntelijaa, ilman neuvoja minä luovutin. Joskus katson taaksepäin ja tunnen riipaisevaa tuskaa siitä, että menetin kaikki nuo vuodet, joina pakenin päihteisiin mieleni solmuja. On helppo jossitella, mitä jos? tuo mielenterveyden hoidon ammattilainen olisi kuullut? kuunnellut? välittänyt? muustakin kuin kellosta, jonka viisari kiersi taulussaan kehää. Olisi oikeasti miettinyt kanssani mikä minussa oli vikana. Millaiseksi elämäni olisi voinut muodostuakaan? Kaikki nuo piinaavat vuodet väkivallan kehässä, itsemurha yritykset ja lopulta pohjakosketus.

Mutta mitä olisin elämälläni tehnyt? Takaisiko se sen, että olisin elänyt paremmin? Ehkä ei mutta uskon sydämestäni, että en olisi vahingoittanut muita ihmisiä. Minulla olisi ollut edes mahdollisuus. Mahdollisuus valita mitä haluan tehdä, mihin pyrkiä. Mahdollisuus ehjiin väkivallattomiin ihmissuhteisiin. Tasavertainen mahdollisuus pyrkiä onneen. Ehkäpä jopa ehjä mieli.

Jos saisin toivoa, toivoisin juuri tähän hetkeen, uuden elämäni alkuun sen ensimmäiseen askeleeseen, että missä tahansa työskentelettekin, jos työnne on auttaa ihmisiä, pitäkää sydämenne mukana. Tehkää parhaanne koska joskus vain yksi sana, yksi katse, voi olla se viimeinen, joka syöksee turmioon tai se voi olla myös juuri se valo jonka joku kaltaiseni sairas eksynyt sielu tarvitsee.

Tänään aamulla asiat olivat ilahduttavasti toisin. Nyt tunnen valinnan vapautta, jopa mielialojeni suhteen. Olen valinnut ohjenuorakseni kiitollisuuden vai tuliko se vain minulle kaikkien niiden kauheuden vuosien jälkeen? Sydän täynnä empatiaa, aistit avoinna tuntea, nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa elämää.

Tuosta aamusta ei puuttunut mitään. Kaikki oli juuri niin kuin sen kuuluikin olla. Aurinko paistoi laituria ympäröivälle jäälle. Tikka nakutti villinä puuta yrittäen herättää ympäröivää maailmaa talvihorroksesta. Joutsenpari lipui pois kaislikosta avomerelle sorsien vaakunnan saattelemana. Valkoinen lokki hallitsi nauraen taivasta mutta minun sieluni oli pysähtynyt hetkeen, kun näin Haikaran levittävän siipensä. Tuo harvinainen ja odottamattoman kaunis näky. Ihmeissäni nauroin ääneen. Nauruni nostatti vielä 3 haikaraa lisää siivilleen. Olin siunattu.

 
JAA YSTÄVILLESI

2 ajatusta aiheesta “Aamu, josta ei puuttunut mitään”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös