HAJONNUT LAPSENI 

Minun sisälläni huutaa rakkautta vaille jäännyt, hylätty, vaativa raivotar. Hän polkee jalkaa ja haluaa kaiken menevän juuri niin ,kuin hän haluaa. Ei, mitenkään muuten, ei kelpaa. Jos ei tänään saa punaisia saappaita jalkaan niin ei sitten laiteta helkutti soikoon mitään, ihan sama menen sitten sukkasillani.Jos homma ei heti toimi niin heitetään vasara seinään. Naulaa en sinne saanutkaan, vaan iskin sormeeni. Olkoon taulu lattialla, siinä se on paljon parempi.

 
Miten sama ihminen, jonka sydämessä asuu huikaiseva rakkauden tunne maailmaa kohtaan, voikin ajoittain  nähdä maailman niin synkkänä ja  epäreiluna. Kysellen miksi aina minä, miksi ei välillä joku muu?.  Tuntea riipaiseva erillisyys ja yksinäisyys. Synkkyyden kokemus on voimakas. Usko epäreiluuteen elää vahvana. Pettyä yhä uudelleen ja uudelleen, elämään, tapahtumiin,  ihmisiin.  Päähäni muodustuu prinsessasatumaisia odotuksia ihmisistä. He saavat suunnilleen supervoimia ja ovat vahvoja ja kyvykkäitä. He pystyvät ratkaisemaan kaikki ongelmat ja heidän elämänsä on kaunista ja hyvää. Kun huomaan, että he ovatkin tavallisia ihmisiä omine ongelmineen ja erehtyväisyyksineen olen järkyttynyt. 
 
Miten valtavan haasteen tuokaan tuo pahoinpidelty rikottu pieni ihminen sisälläni. Hänen tapansa katsoa maailmaa on niin erilainen kuin minun. Mutta usein huomaan silti tulevani tapahtumiin juuri tuo pieni ihminen etunenässä. Hän valtaa mieleni ja tekee siellä päätelmiä ja leikkii leikkejään. Hän halaa impulsiiviseti bussikuskia ja ostaa torilta omenan vanhalta surulliselta mummolta. Hän riemuitsee, syöksyen täynnä intoa ja naurua seikkailuihin.Sitten hän  kompastuu,satuttaa ja parkuu. Pettymyksen jälkeen korjaan ja lakaisen sirpaleita lattialta ja mietin koska tämä loppuu? .Voiko vaille rakkautta jäänyttä lasta ja hänen ikuista odotustaan paremmasta, voiko tuota pohjatonta maljaa täyttää koskaan, mitenkään? 
 
Tämän päivän trendinä  on etsiä sisäistä lastaan ja olla kosketuksissa häneen. Useimmiten minä itkuisena ja väsyneenä toivon, että hän  häipyisi ja jättäisi minut rauhaan epärealistisine odotuksineen. Tuo pyörremyrskyn kaltainen pidäkkeetön villikko. Miksi hän ei voi olla  kiltti, lettipäinen tasapainoinen lapsi. Sellaiseen olisin mielelläni kosketuksissa. 
Vaan eikö meistä jokainen?.

Aamu, josta ei puuttunut mitään

Edellisenä iltana sain skeematestini alustavat tulokset. 16 erittäin vahvasta tunnelukosta minulla oli kahden vuoden terapian jälkeen enää kaksi erittäin vahvana, neljä vahvana ja neljä lievänä. Kun laitoin korkin kiinni tiesin, että minun pitäisi käsitellä traumani pois. Vain se pitäisi minut raittiina. Olin yrittänyt sitä jo aiemmin 29 vuotta sitten. En onnistunut, en edes saanut tilaisuutta. Vastaanotolla ensimmäinen kysymys oli ”Tarvitsetko Valiumia?”. Kieltävä vastukseni sai lakonisen vastaanoton. Haluni puhua oli tuhoon tuomittu. Kävin hänen luonaan kolme kertaa. Ilman kuuntelijaa, ilman neuvoja minä luovutin. Joskus katson taaksepäin ja tunnen riipaisevaa tuskaa siitä, että menetin kaikki nuo vuodet, joina pakenin päihteisiin mieleni solmuja. On helppo jossitella, mitä jos? tuo mielenterveyden hoidon ammattilainen olisi kuullut? kuunnellut? välittänyt? muustakin kuin kellosta, jonka viisari kiersi taulussaan kehää. Olisi oikeasti miettinyt kanssani mikä minussa oli vikana. Millaiseksi elämäni olisi voinut muodostuakaan? Kaikki nuo piinaavat vuodet väkivallan kehässä, itsemurha yritykset ja lopulta pohjakosketus.

Mutta mitä olisin elämälläni tehnyt? Takaisiko se sen, että olisin elänyt paremmin? Ehkä ei mutta uskon sydämestäni, että en olisi vahingoittanut muita ihmisiä. Minulla olisi ollut edes mahdollisuus. Mahdollisuus valita mitä haluan tehdä, mihin pyrkiä. Mahdollisuus ehjiin väkivallattomiin ihmissuhteisiin. Tasavertainen mahdollisuus pyrkiä onneen. Ehkäpä jopa ehjä mieli.

Jos saisin toivoa, toivoisin juuri tähän hetkeen, uuden elämäni alkuun sen ensimmäiseen askeleeseen, että missä tahansa työskentelettekin, jos työnne on auttaa ihmisiä, pitäkää sydämenne mukana. Tehkää parhaanne koska joskus vain yksi sana, yksi katse, voi olla se viimeinen, joka syöksee turmioon tai se voi olla myös juuri se valo jonka joku kaltaiseni sairas eksynyt sielu tarvitsee.

Tänään aamulla asiat olivat ilahduttavasti toisin. Nyt tunnen valinnan vapautta, jopa mielialojeni suhteen. Olen valinnut ohjenuorakseni kiitollisuuden vai tuliko se vain minulle kaikkien niiden kauheuden vuosien jälkeen? Sydän täynnä empatiaa, aistit avoinna tuntea, nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa elämää.

Tuosta aamusta ei puuttunut mitään. Kaikki oli juuri niin kuin sen kuuluikin olla. Aurinko paistoi laituria ympäröivälle jäälle. Tikka nakutti villinä puuta yrittäen herättää ympäröivää maailmaa talvihorroksesta. Joutsenpari lipui pois kaislikosta avomerelle sorsien vaakunnan saattelemana. Valkoinen lokki hallitsi nauraen taivasta mutta minun sieluni oli pysähtynyt hetkeen, kun näin Haikaran levittävän siipensä. Tuo harvinainen ja odottamattoman kaunis näky. Ihmeissäni nauroin ääneen. Nauruni nostatti vielä 3 haikaraa lisää siivilleen. Olin siunattu.

 

TUNTEMATON ALKOHOLISTI

Julkaisin alunperin tämän kirjoituksen facebookissa 16.03.2016. Sieltä tämä tarina päätyi Vesiposti lehteen ja nyt sen oli aika päätyä blogini sivuille kertomaan pientä osaa siitä kuka olen.

Katsellessani tänään Marjaniemen rannassa 3,5 vuotta sitten otettua kuvaa tunnen pahoinvointia. En siksi miltä näytän fyysisesti vaan siksi että näen mikä tuska, epätoivo ja viha itseä kohtaan tuohon kuvaan on tallentunut. Niin kiire minulla oli tuhota itseni ja peittää tuskani etten pysähtynyt kuuntelemaan sisintäni. Viha ja katkeruus söivät minua elävältä, anteeksiantamottomuus oli alituinen seuralainen. Kaikki oli muiden syytä ja minä piilouduin kassakaappiini heittäen avaimen menemään. Minuun sattui enkä kestänyt sitä, halusin turruttaa sen keinolla millä hyvänsä jopa tappamalla itseni. Oi enhän minä kertonut itselleni, että tässä paetaan tuskaa, pelätään elää ja piilotetaan tunteita, tehdään hidasta itsemurhaa. Minähän vain bailasin ja pidin hauskaa. Olin Vapaa. Aina välillä pystyin olemaan muutaman viikon taikka viikonlopun selvinpäin ja sehän riitti siihen, että pystyi kertomaan sujuvasti itselleen etten minä riippuvainen ole, kun en joka päivä ota ja hommatkin hoituvat. Tiedättekö kuinka loistava itsensä kusettaja on addikti? Pakko olla koska eihän kukaan täysijärkinen vetäisi kaikkea paskaa sisuksiinsa ja tuhoaisi kaikkea ympäriltään. 
Tuo salakavala sairaus hiipii ja etenee. Ensin käyt silloin tällöin ulkona, kerrat tiivistyvät ja lopulta tulee se kerta kun on niin paha olo että sinun täytyy korjata ja lopulta kaikki on korjaamista korjaamisen jälkeenkin päivät muuttuvat merkityksettömiksi yhdeksi pötköksi muistikuvat laimenevat kaikki on vain samaa paskaa eri paketissa. Tajuat juonen mutta enää et pysty pysäyttämään voit vain kontata eteenpäin. Kun pelko on suurempi kuin halu elää, kun tuska huutaa jokaisessa hetkesssä eikä enää vaimene, kun lopulta tajuat että et enää halua etkä jaksa tätä ja tajuat että vaikka kuinka yrität et pysty pysymään selvänä. Ympärilläsi on häkki jonka olet itse siihen rakentanut peloistasi ja tuskastai. On vain pohjakosketus ja halu päästä pois.
Kun lakkasin kusettamasta itseäni ja myönsin ongelmani se oli ensimmäinen askel toipumisessani. Tasan 3 vuotta sitten oli ensimmäinen raitis sekuntini, ensimmäinen raitis hengen vetoni 16 lokakuuta 2013. Pikkuhiljaa niitä on kertynyt, ne kertyivät päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. 3 vuotta sitten hoidossa ollessani olen kirjoittanut seinä taulun : ”Lokakuisena keskiviikkona soi sydämessä Ridis blues se kertoo halustani raitistua ja muuttaa elämäni suuntaa”. Tajusin vasta tuon taulun osuessani käteeni, että olen silloin jo tajunnut valtavan asian, ei riitä että sen korkin laittaa kiinni tai viivan jättää vetämättä, elämäänsä pitää muuttaa. Pitää kohdata vihansa ja pelkonsa ja opetella elämään tuskan kanssa.Pitää myös uskaltaa antaa itsensä surra. Kun oppii rakastamaan itseään löytyy tie todelliseen eheytymiseen.
Jos on koko elämänsä elänyt vihassa ja pelossa ei automaatteja pään sisällä korjata sormia napsauttamalla. Mutta jos on tahtoa on myös Toivoa. Suurin muutos mikä on tapahtunut on tapahtunut asenteessani, minä uskallan tuntea. Tunnen niin valtavalla voimalla, että sydämeeni sattuu. Tunnen elämän virtaavan suonissani ja todellisen vapauden. Vapauden valita joka hetki mitä teen. Hyvinä päivinä tunnen rakkauden ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan. Mikä tärkeintä minä tunnen rakkautta itseäni kohtaan enkä enää pelkää elää.

23.06.2013 Toivottomuus
23.03.2016 Toivo

ELÄMISEN ARVOT

Olen asunut viisi kuukautta täällä Pernajassa. Ikäni kaupungissa asuneena on muutos ollut jopa haastava. Eniten kaipaan vapauttani kulkea mihin aikaan hyvänsä minne hyvänsä. 

Harrastuksiin kuten joogaan ja itämaiseen tanssiin meneminen oli helppoa, valinnanvaraa harrastuksissa riitti. Ex-tempore lähtö kahville kaupungin keskustaan tai vaikkapa kauppaan yön pimeydessä onnistui sekin vaivattomasti. Täällä olen harvahkojen linja-autovuorojen varassa. Lähin kauppa löytyy 14 kilometrin päästä. Toki olen siitä onnellisessa asemassa, että täällä yleensä kulkee linja-autoja. Hallituksen yritykset autioittaa maaseutu ja tunkea kaikki pienelle pläntille asumaan ovat onnistuneet jopa yli odotusten. Sitten vielä ihmetellään ihmisten pahoinvointia ja asuntopulaa.

No täällä minä siis asustelen. Ensimmäinen viikonloppu oli outoudessaan järkyttävä. Niin syvää hiljaisuutta en ole kuullut ikinä missään. Korviani särki. Jatkuva taustamelu kaupungissa oli saanut aistini käymään ylikierroksilla ja palautuminen kesti jonkin aikaa. Pimeys oli toinen mykistävä asia. Marraskuun vihmovat sateet tekivät pimeydestä täydellistä. Jotenkin silti kompuroin noilla hiekkaisilla raiteilla taittamatta nilkkaani ja nautin kaikesta mitä ympärilläni näin. Se oli niin erilaista asfalttiviidakkoon verrattuna. Valkoisia aitoja, sieviä pihoja, omakotitaloja, navettoja ja latoja. Metsä sekä meri. Silmäni ovat jo nyt tottuneet pimeyteen ja kaipaavat sitä. Onhan se luonnollinen lepotila niille.

Stressihormonit alkavat laskea heti, kun astun ovestani ulos. Täällä luonto on vahvasti läsnä. Sopeutminen voi olla haastavaa mutta uskon, että lopulta tuo luonnoläheisyys ja mykistävä kauneus sitoo minut tänne paremmin kuin harmitteluni siitä ovatko palvelut saatavilla kotiovelle. Paikka johon päsee pakoon melua ja saastetta, josta löytää tuhat vuotisen männyn halattavakseen, jossa kulkiessaan voi nähdä uljaan kotkan liitävän meren yllä, kuulla kurjen huudon pellolla ja hukkua kauniseen vihreyteen metsän siimeksessä on minulle henkisesti arvokkaampi kuin pizzataksin kotiinkuljetus. Vaikka sitä joskus kaipaankin 🙂
Siivoilin konettani ja  silmiini osui teksti jonka kirjoitin, sormet jäässä pellolla suoraan kokemukseni jatkoksi, siinä tunnetilassa silloin. Siinä kulminoituu hienosti se mitä annettavaa uudella asuinpaikallani on minulle.

4.3.2017
Tätä elämäni on parhaimmillaan. Saan päähäni juosta pellon poikki, kettu on kulkenut ojanpiennarta, juoksemme nauraen mulloksessa joka pilkottaa lumen alta. Tulemme metsään. Hiljentyminen metsänreunassa, kysyminen voinko tulla peremmälle?. Metsä avaa sylinsä. Avautuu kauniisti eri väreissä, lumi hohkaa hangella sinisenä, harmaana, häikäisevän valkeana. Pukee kivet salaperäisiksi nietoksiksi, saarelmiksi, kukkuloiksi. Kalliolle ylös, ylös tekee mieleni. Huohotan etsin metsänteunasta parempaa polkua lumettomampaa. En silti halua luopua avoimuuden tunteesta. Halusta kiivetä korkeammalle. Nähdä mitä seuraavan kallion notkelman takana on. Seikkailu kutsuu. Hukun metsään ilman kunnon varusteita, hanki syvenee, kenkä haukkaa lunta joka sulaessaan kastelee sukat.
En käänny takaisin en yksinkertaisesti voi. Olen aina ollut sellainen halunnut tietää mitä seuraavan notkelman takana on. Pysähdymne , sulaudumme paikoillemne. Tikka alkaa nakuttamaan, pikkulinnut lehahtelevat puissa. En tarvitse naamiota ollakseni osa metsää, hengitän samaa rytmiä, juurrun puuksi, kalpenen keloksi. Ulla hermostuu,vinkuu. Matkamme jatkuu. Mietin eksymistä mutta en vain voi antaa periksi.  Kuljemme kauan. Lopulta löydämme takaisin jonkun pellon kulmalle. Kaunein näky maailmassa salpaa hengen. Kolme kuusipeuraa hyppää keveästi metsästä pellolle, pilkullinen uros suurine sarvineen ja kaksi naarasta. Ne liikkuvat ilmavin loikin pellon poikki kadoten sinne mistä olimme menneet sisään. Ympyrä sulketuu. En tarvitse huonetta meditoidakseni en alttaria. Täällä minä olen tietoisesti läsnä pieni osa suurempaa kokonaisuutta. Kiitos metsä.

VAPAUDEN ASEMA 2017

Miksi perustin blogin nyt? Miksi en tullut aiemmin kertomaan vihasta, pelosta, väkivallasta, katkeruudesta?

Kaikki nuo sielua repivät hetket, itkiessäni mattoani märäksi. Ahdistuksen valtava paino, kun pystyn vain makaamaan enkä saa tuon painon alla henkeä. Mustuus joka vyöryy ylitseni yhä uudelleen ja uudelleeen. Kun vajoaaa niin syvälle tuskaansa, että itsemurha tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, silloin ei kirjoiteta blogia, ei pukeuduta mekkoon, eikä laiteta tanssikenkiä jalkaan.

Matkani on ollut pitkä ja vaiheikas silti en ole lähelläkään päätespistettä. Olen vasta luonut edellytykset kasvamiselle, rakkaudelle sekä itsetuntemukselle. Menneisyys on jäämässä taakse käsiteltynä. Tiedän etten enää suostu olemaan alistettu enkä hyväksikäytetty. Itsetuntemus mahdollistaa arvostuksen sekä itsensä rankaisemisen lopettamisen.

Vaikka vielä haparoin tiedän, että kasvaminen tulee jatkumaan. En pelkää kohdata pimeyksiäni, kuljen varjoissani katsellen niitä ymmärryksellä ja hyväksyen.

Itsensä hyväksyminen juuri sellaisena kaikkine luonteenpiirteineen on haastavaa. Oppiminen niistä on todella antoisaa. Joka ikinen kerta, kun pystyn katsomaan itseäni rehellisesti peilistä sanoen itselleni ”rakastan sinua”, joka ikinen sellainen hetki liimaa yhteen pienen palan rikki revitystä mielestäni. 

Olen kulkenut uuden elämäni polkuja nyt kolme ja puolivuotta. Vauhti on ollut huimaa.Olen tullut pisteeseen jossa tunnen olevani vapaa. Vapaa valitsemaan, vapaa menneisyydestä, vapaa syyllisyyteni kahleista. Vapaa rakastamaan, vapaa uskomaan ja luottamaan.  

Seison mieleni asemalla katsomassa minne suuntaan haluaisin seuraavaksi matkustaa. Mitä haluaisin nähdä? Mitä kokea? 

Katselen ohi kulkevia ihmisiä suurin silmin ja ihmetellen.Tuntien suurta kunnioitusta ja rakkautta elämää kohtaan.

Olen syvästi kiitollinen uudesta mahdollisuudestani. 

Astelen eteenpäin kohdaten pelkojani. Tuntien hämmentyneenä tunteita, joita en ole ennen tuntenut. Katson elämää vastasyntyneen ihmetyksellä mutta silti muistaen menneisyyteni.

Seison vapauden asemalla pystyen vihdoinkin kirjoittamaan rakkaudesta, eheytymisestä ja uskomattomasta mahdollisuudesta muuttaa elämänsä.