EHEYTTÄVÄ KUVAUS

Välillä minusta tuntuu kuin olisin tyhjä malja jota pikku hiljaa täytän rakkaudella ja uudella tavalla ajatella. Koskaan se ei ole helppoa eikä yksinkertaista mutta koen kovan työn kantavan hedelmää pienin askelin edetessäni.

Miten turhauttavana koenkaan aika ajoin naisena olon. Ja silti kaikki tuo haastavuus on vain kieroutuneen mieleni aikaansaannosta. Kun mieleni mitätöi minua ja vertaillee minua muihin kertoen yhä uudestaan jo vanhoiksi käyneitä valheita on haastavaa yrittää kääntää ajatukset  positiivisiksi. Tietoisesti en tuota mitätöintiä  tee. Minun hajonnut, vioittunut  minuuteni vain nostaa päätään aika ajoin.

Seison välillä peilin edessä päättettyäni etten poistu ennen kuin löydän yhden kauniin asian itsestäni. Kurjina päivinä saatan viipyä siinä pitkäänkin mutta periksi en anna kierolle mielelleni. Harjoittelu on tuottanut pikkuhiljaa tulosta ja joskus voin poistua hyvinkin nopeasti vinkaten silmää peilissä hymyilevälle kaunottarelle.

Se ei todellakaan toimi jatkuvasti eikä automaattisesti. Se on vaatinut valtavan määrän työtä kolmen vuoden aikana. Työ jatkuu vieläkin mutta uskon, että tulee päivä jolloin mieleni ei enää palaa vanhoihin malleihin. Olen harjoitellut anteeksi antamista ja itseni rakastamista. Kauhonut pois valtavan kasan vihaa, surrut suremattomia suruja. Huomannut kuinka olen syyllisyyteni vanki ja kuinka itse pidän itseni siellä inhon ja mitätöinnin vankilassa.

Raitistumiseni jälkeen olen ollut kolme kertaa Eheyttävässä kuvauksessa. Ensimmäinen kuva sarja otettiin vielä hoidossa ollessani. Kuvaaja pyysi minut uusinta kuviin 8 kuukautta raitistumiseni jälkeen ja itse halusin myöhemmin löytää herkkyyden itsestäni. Siitä kuvasarjasta on tuo blogini kuva.Tänä keväänä tuli jälleen ihana mahdollisuus mennä Maria Kalmin osaaviin hyppysiin ja puhuinkin jo alustavasti, että olisiko tällä kertaa aiheena kehonkuvat.

Universumi vain järjesti toisin. Uuden profiilikuvan ottamiseta tuli hauska tapahtuma missä sain olla luonnollinen oma itseni.Kuvat on otettu sen jälkeen, kun olimme suuntaamassa kotiinpäin Back to the 90`s-Harrasteajoneuvo tapahtumasta. Tein sieltä reportaasin Kansalais Areenan verkkojulkaisuun. Olin pyytänyt ystävääni Teija Marjamaata mukaan kuvaajaksi koska hänellä on taitoa ja kunnon kamera.Minua ei ole meikattu eikä puettu kuviin kuten Eheyttävissä kuvissa on tapana. Tässä on näiden kuvien taika. Mieli ei pääsekään mitätöimään kuvissa näkyvää naista mitenkään.Siinä minä olen juuri sellaisena kuin satuin olemaan ja se, jos mikä eheyttää.

Kohti kauniimpaa minäkuvaa ja huikaisevan kaunista kesää.

MUISTA OLLA ITSELLESI TÄRKEÄ <3 .

Rakkaudella Riikka-Lea

 

MENESTYS = TEHDÄ MAHDOTTOMASTA MAHDOLLISTA

Olin elävänä kirjana keskiviikkona. Nuo kahdenkymmenen minuutin pituiset tapaamiset lukijoideni kanssa veivät minut tunnetasolla äärirajoille. Tuokion menneisyyden katu askelteni alla oli taas läsnä.

”Tuhannet selitykset ja tekosyyt joita addiktoituneet aivomme syöttävät meille. Valheeelliset mielikuvat kaiken upeudesta ja mahdottomuudesta selviytyä. Näkien vain sen puudutetun hetken aivojen kiertäessä jatkuvasti samaa kehää kertoen uudestaan ja uudestaan juttuja samoista ammoin sitten tapahtuneista asioista. Joku on velkaa jollekkin tai joku on pelastanut jonkun. Yleensä hyvin pieni ja mitätön teko mutta siitä pitää tehdä jotain suurta jotta valhe vapaasta upeasta elämästä pysyisi kasassa. Ulkoilut ovat sitä, että raahaudataan ostamaan olutta tai hakemaan kamaa ja siinä sivussa tavataan samassa tilassa olevia käyttäjiä. Luodaan mahtavia ikuisia ystävyysuhteita ja tunnetaan itsemme suuriksi. voittamattomiksi ja vapaiksi. Kun aivomme ovat saaneet tarpeeksi raahaudumme kotiimme, jos meillä sattuu vielä sellainen olemaan tai sitten vain sammumme siihen missä olemme. Se on se armelian kohta. Tuokion mustuus ennen kuin kroppa herättää krampeilla ja valituksella. Ja sitten on jo  nostettava uusi pullo huulilleen tai vanhan jämä. Ja taas yksi päivä häviää niiden tuhnasien merkityksettömien hetkien joukkoon. Kadoten ikuisuuteen tuolla sairauden meressä.”

Se häpeä mitä tunsin edelleen itseäni kohtaan. Miten en pystynyt näkemään mitään kaunista itsessäni. Vasta perjantai iltana pystyin itkemään. Päästämään tunteeni valloillen. Itkin kauan ja nukahdin. Lauantai aamun valjetessa kirkastuivat myös ajatukseni. Katsoin silmiin sitä mistä olin tullut, millainen olin ollut, mitä tekoja tehnyt. Vaikka ihooni oli jälleen kerran tarttunut muistoistani tuo tympeä menneisyyden haju ( viina, vanhat kalsarit, nikotiini, kusiputkat) tällä kertaa se ei enää ylettynyt sydämeeni asti. Siellä minä olin puhdas, kaunis, muuttunut. Minä, ikuinen häviäjä, olin tehnyt mahdottomasta mahdollisen. Olin kääntänyt tähteni suunnan.