Aloitin blogini sanoilla: Seison Vapauden asemalla miettien mitä tehdä seuraavaksi. Nyt yhtäkkiä juna on pysähtymässä asemalle. Ovien valot näyttävät vihreää, puristan lippua rystyset valkoisena. Se suuri hetki elämässä on nyt. Minun valintani uskallanko astua junaan vai jäänkö asemalle peloissani? Minun kohtaloni. Haluan vain käpertyä pieneksi palloksi ja jäädä asemalle makaamaan. Joskus Pelko on suurempi kuin elämä itse.
Olen halunnut monia asioita elämässäni ja olen saanutkin niitä. Viime vuosien kaikki tekoni ovat olleet jatkuvaa itseni paineistamista ja altistamista epämukavuusalueelleni päämääränä vain yksi tavoite. Eheytyminen ja itsetuntemus. Kasvumatka itseen on kaikkea muuta kuin sitä millaisen kuvan olen saanut hienoista opuksista. Kuinka helppoa ja auvoista se on. Sinä vain kasvat ja oivaltelet asioita, ihan tuosta vain. Tai alkuun se vaikuttaa siltä. Sitten ymmärrät, että ilman todella kovaa työtä et voi oikeasti koskaan päätyä mihinkään. Voit lukea viisaita sanoja ja nyökytellä ymmärtäväsi mutta vasta elämällä ne todeksi ja oivaltamalla ne oikeasti syvällisesti voit kasvaa. Ja tuo kaikki pakottaa sinut käymään sisälläsi paikoissa joissa et välttämättä haluaisi käydä. Se kaikki on sinussa. Pimeys ja valo. Toivo ja epätoivo. Hyvyys ja pahuus. Minä tiedän jo kuinka rajaton ihminen voi olla ja silti en tiedä mitään.
Oma kasvumatkani on tullut vaiheeseen jonka olen jo pitkään kuullut kolkuttavan ovellani mutta en ole ollut halukas avaamaan tuota ovea.
Puolitoista viikkoa sitten en enää voinut paeta kohtaloni kutsua ja risteystä johon olin halunnut kävellä ja kuitenkaan en ollut halunnut.
Miten suurta itsekkyyttä se vaatiikaan, jättää ihan kaikki. Irrottautua kaikesta tutusta ja turvallisesta ja läheisistään. Lähteä kulkemaan tietämättä päämäärää. Edes välittämättä siitä. Sillä vain matka on tärkeä. Kurkistaminen seuraavan mutkan taakse. Tehdä se mistä sankaritarinat hehkuttavat. Sulkea ovi kiinni perässään tietäen ettei enää avaa sitä. Irtautua kaikesta.
Haluni olla yksin kasvaa päivä päivältä. Se ei tunnu minusta pahalta en pelkää yksinäisyyttä enkä kulkemista. Pelottavinta on lopultakin se, että entä jos en löydä koskaan sitä mitä etsin? Koko elämäni olen liikkunut, tuntenut tien kutsun. Etsinyt, kysellyt, katsellut. Ihmetellyt ja kyseenalaistanut.
Lähteminen merkitsee eroa rakkaasta lapsestani ja läheisistäni. Tiedän että nykyaikana meillä on lentokoneet ja Skypet mutta se on silti elämää mullistavaa. Tietää ettei tiedä muuta kuin halunsa kulkea ja kasvaa ihmisenä niihin mittoihin jotka minulla on mahdollisuus saavuttaa. Minä rakastan niin paljon teitä mutta minä rakastan myös tätä sielua joka sisälläni asuu. Onko suurinta rakkautta tehdä itsensä onnelliseksi?
Minä uskon niin sillä vain siten voin taata sen, että muutkin ovat onnellisia lähelläni.
Lintu joka on vangittu häkkiin ei ole onnellinen. Kokemus siitä, että siivet kantavat tekee siitä itsenäisen ja eheän. Mutta, vasta sinitaivaan tuuli siipien alla tekee siitä onnellisen.
