SURUSSA EI OLE SIJAA TEENNÄISYYDELLE

Äiti nukkui pois 4. 05 tiistai aamuna. Isosiskon kanssa olimme pesemässä hänen ruumiinsa. Tuntui niin tärkeältä pestä hänen jalkapohjansa hyvin. Kampasimme äidin hiukset ja laitoimme korvan taakse hajuvettä. Hänellä on kaunis vaaleanpunaisin kukin koristeltu yöpaita ja paljaat jalat.

Kun puhelin soitto tuli se tuntui kamalalta mutta en edes purskahtanut itkuun. Pihalla mieleeni hiipi ”olen vapaa”. Äiti oli huonossa kunnossa vuosikaudet. Voisin hävetä tuota ajatusta mutta olisin tekopyhä.
Huumorimme oli aivan kamalaa niin osastolla äitiä pestessä, kuin myöhemmin aamulla kahvilla. Laitoinkin päivityksen Facebook sivuilleni, varmasti monia sovinnaisuuksia rikkovilla sanoilla. Mutta yleensä aitouteni ja rehellisyyteni on juuri se osa, joka aiheuttaa ihmisissä paheksuntaa. Minä taas inhoan kaikkea teennäisyyttä.

Äidin kuolema nosti esiin karulla tavalla senkin kuinka olemme kiinnittyneet ikivanhoihin luutuneisiin instituutioihin jotka määrittelevät meille mikä on oikea marssi järjestys suremisessa ja mitä pitää tehdä. Uskallan kyseenalaistaa tuon järjestelmän ahdistavat osuudet  ja pitää kiinni oikeudestani surra äitiäni kuten haluan.

Halusimme suoda ihmisille mahdollisuuden sanoa äidin arkun äärellä hyvästi mutta emme halua mitään teennäistä pönötys tapahtumaa kahvikuppi kädessä ja hiljennetyin äänenpainoin. Sitä vaivautunutta tunnelmaa, kun oikeastaan kukaan ei haluaisi olla siellä ja miettii koko ajan vain koska on soveliasta lähteä.  Onko se oikeasti kamalaa vai helpottavaa?

Eikö kuolema ole tarpeeksi ahdistava ilman, että ahdistusta lisätään kaikella teennäisellä soopalla, jolla ei ole oikeasti merkitystä.

Haluamme roikkua kiinni tuossa ahdistavassa mustapukuisten ihmisten jäykässä kahvitilaisuudessa koska, niin on soveliasta kirkon mielestä tehdä. Se on yhtä ahdistava tapa kuin kuumemittarin työntäminen perseeseen ja kumpaakin tapaa välttelen viimeiseen asti

Minä haluaisin iskeä pöytään pullolisen kirkasta viinaa tarjoten kaikille napanterin. Nostaisimme äidin maljan ja jatkaisimme kukin tahoillemme muistaen häntä hymyillen. Minusta se on tuhat kertaa kauniimpaa ja aidompaa juuri äidin näköistä muistamista, kuin kahvilusikoiden kilinä kahvikuppia vasten.

Kenen surua se loukkaa, että kaikki teennäisyys jätetään pois ja muistetaan aidosti?

Meidän tapauksessamme surutyö on tehty pitkälti etu käteen. Sen mahdollisti ainoastaan se, että olimme äitimme elämässä läsnä hänen laitokseen joutumisensa jälkeen. Kävimme siellä, toivoimme ja surimme, näimme hänen kuihtuvan. Jos olet nähnyt hänet kertaakaan noiden vuosien aikana laitoksessa, niin olet ehkä saanut käsityksen millaisessa kunnossa hän oli ja vaikket olisikaan ei hänen kuolemansa ole voinut tulla yllätyksenä ja äkillisenä koko viime vuoden jatkuneiden taisteluiden ja rajatapausten jälkeen. Joten jos olette häneen aidosti kiinnittyneet niin myös teillä on ollut hyvää aikaa tehdä irti päästämistä hänestä.

Tämän kirjoituksen syy on saamamme puhelu. Hautajaiset pitää siirtää koska serkkutapaaminen oli sovittu ennemmin tuolle päivälle. Hienoa.
Totta äiti kuoli hyvin sopimattomaan aikaan lähestyvää serkku tapaamista silmälläpitäen mutta emme oikein voineet sanoa äidille, että kuole myöhemmin. Niin tai näin kuolema on silti siellä läsnä. Eikös siellä silti puhuta äidistä, joka meni pois? Eikö sen joku kuitenkin mainitse? Kaikkihan jo tietävät hänen kuolleen.
Kuolema on kammottavaa ja haluamme jatkaa matkaa ja juhlia eläviä. Minä uskallan sanoa sen ääneen mutta ihmiset eivät uskalla toimia niin kuin haluaisivat vaan riippuvat kiinni siinä mikä on soveliasta.
Kunnioitustaan voi osoittaa myös aidoilla tunteilla. Me kaikki tiesimme kuinka kauan hän oli hoitolaitoksessa. Voiko joku teistä oikeasti sanoa, että on surrut ja itkenyt nyt silmänsä päästään ihmisen vuoksi joka on muistoissa ja sydämissä mutta ei ole ollut vuosikymmeniin aidosti läsnä elämässänne?

Kyse olikin juuri siitä, että jätetään se teennäisyys pois. Siunataan äiti hautaan silloin, kun kaikki ovat muutenkin kokoontuneet Helsinkiin. Siunaus ja sen jälkeen juhlat eläville, joita on yhdistänyt muistutus siitä, että aikamme on rajallinen. Ei teennäisiä äitisi oli niin hyvä ihminen juttuja. Jos hän ei ollut sitä eläessään, niin tuskin kuolema sitä paransi.

On myös pakko sanoa että oikeastaan puhelu kertoi kaiken mitä haluan tietää rakastavista sukulaisista. Niistä jotka sitten se kahvikuppi kädessä kertovat kuinka kaipaankaan äitiäsi ja kuinka hyvä ihminen hän oli. Niin hyvä ihminen, että laitetaan nyt kuolema hyllylle kunnes juhlat on juhlittu. Kaikkein törkeintä on teeskennelty suru. Se loukkaa syvästi minua ja tunteitani äitiäni kohtaan. Jos kyse oli tarjottavien miettimisestä, niin sen osion mietintä ei kuulu teille vaan meille.

Haluankin kysyä, että onko tässä iässä kuolema meille niin vieras käsite, että emme mukamas tiedä miten suremme? Jos siunaus ottaa voimille niin eikö paras keino ole päästä raskaasta tunteesta irti juhlimalla ja nauramalla?
Koska ihmiset oppivat hyväksymään kuoleman luonnollisena osana elämää?
Koska lakataan teeskentelemästä ja opitaan ilmaisemaan todelliset tunteemme?

Ja koska lakataan loukkaamasta toisia sillä helvetin teeskentelyllä?


SAATTOHOITO

Istun äidin luona.  Kyse on varmaan enää tunneista. En tiedä miltä minusta tuntuu.
Olen ollut siellä, porteilla. Suuri rakkaus ja rauha valtasi minut silloin, enkä halunnut tulla takaisin. Helpottaako muistikuvani yhtään surua. En usko. Olen laskenut irti ja haluan, että äiti saa kuolla rauhassa ja rakkaudessa. Silti jokaisen hengenvedon jälkeen, joka kuulostaa viimeiseltä tekee mieli takoa hänen rintaansa ja huutaa:” Taistele! Taistele perkele! Älä luovuta”.

En voi lähteä pois. Tuntuu kuin omalla elinvoimallani pystyisin pitämään äitini hengissä. Tuntuu petokselta miettiä, että ostoskasseissa ruuat sulavat tässä huoneessa missä kuuluu vain hänen epäsäännöllinen hengityksensä ja tuoksuvat mantelin kukat.

Itkettää. Puren hampaita yhteen. Päätä särkee. Äidin hiukset ovat harmaantuneet. Nyt on perjantai. Vasta keskiviikkona silitin hänen hiuksiaan ja mietin, kuinka outoa etteivät hänen hiuksensa ole harmaantuneet.

Täällä meidän on hyvä olla. Pidän äitiä kädestä ja kerron, ettei tarvitse pelätä. On sallittua mennä rauhassa. Suurempia sanoja ei ole. Istumme hiljaisuudessa ja muistelen kaikkea mitä teimme. Kuinka matkustimme Ahvenanmaalle. Kuinka heittelit Hörskällä lumipalloja Ramsekselle. Kuinka lukulasiesi yli katsoit kysyvästi hymyillen ja nauroimme jollekin.
Iltalehti ja Mariannet.

Lopultakin elämämme kutistuu vain pariin lauseeseen. Elämämme jättää jäljet, jotka alkavat aina sanoilla muistatko? Sen enempää ei ole tarjolla. Vain muistatko. Mitä haluamme liittää siihen perään riippuu siitä miten olemme eläneet. Minä liittäisin perään  muistatko kuinka kävelimme Loviisan kaduilla matkalla kauppaan. Muistatko poikani, kuinka veit hänet Svartholmaan merirosvo seikkailuun. Muistatko kuinka riitelimme? Ja muistatko äiti kuinka annoin anteeksi ja opin rakastamaan sinua ? Ennen kaikkea muistatko kuinka sinusta tuli äitini?

Se ei tapahtunut silloin,kun synnytit minut. Ei. Se tapahtui vasta paljon myöhemmin. Se tapahtui silloin, kun annoin sinulle anteeksi. Sillä vasta se mahdollisti aidon rakkauden tunteen kokemisen. Olen iloinen, että se tapahtui, kun vielä pystyin kertomaan sen sinulle. Rauha. Rakkaus ja anteeksianto. Niiden vuoksi istun täällä tänään. En velvollisuuden tunteesta, vaan aidosta rakkaudesta sinuun. Vaikka saimme elää tuossa rakkauden ja anteeksiannon tunteessa vain kaksi vuotta olen suunnattoman kiitollinen niistä. Se on enemmän, kuin mitä monella on.

Hyvää matkaa kulta Näe kauniimpia unia.

 

    TURKOOSIN MEREN KALOJA
KUOLLEET LINNUT SELÄLLÄÄN
JO POIS MENNEET
SIELUT PIKKUISET
VAIN TYHJÄT KUORET
VAJOAVAT SYVYYKSIIN
                    Rakkaudella tyttäresi Riikka-Lea

USKALLUS PITÄÄ OMA PÄÄNSÄ

Miten sitä voikaan eksyä niin kauaksi omasta itsestään. Harhailla eksyksiin vaikka polku näytetään kirkkaana edessä. Lakata kuuntelemasta omaa intuitiotaan ja antaa ympäristön mielipiteiden vaikuttaa.

                                                     

Helsinki Pridessa 2018 kysyttiin minkälainen on mielestäsi hyvä väittelijä?

                                   
Välillä tuntuu, että tuo pieni epäröivä rikottu tyttö sisälläni saa minut hulluksi. Vihasta, surusta, tuskasta ja päättämättömyydestä, joilla kaikilla hänen polkunsa on neulottu. Kysellessään koko ajan kaikilta onko tämä ok? Onko tämä hyvä?  Kuunnella kaikkia ja lopulta seota täysiä neuvoihin ja neuvojiin.
Tiedän myös tarkkaan keneltä kysyä ja keneltä olla kysymättä. Minkälaisen vastauksen haluan kysymykseeni. Vaikka joskus käännynkin niiden puoleen joilta tiedän jo heti saavani kritiikkiä. Tiedän heidän ensimmäiset negatiiviset sanansa. Niin ehkä se onkin se tarpeellinen itselle. Voi testata oman suuntansa kestävyyttä. Olen jo oppinut ärisemään hallitusti takaisin.:” Mitä helvettiä sä horiset?!”. Hmmm. No ehkä siinä olisi vielä opiskelemista. Aina löytyy viilattavaa ja hiottavaa. Tai sitten vain hyväksyy omat särmänsä.

Olen perustanut yrityksen Ketun Henki joulukuussa 2017, joka vielä hakee muotoaan ja toiminta tapojaan. Juuri siinä vaiheessa, kun piti alkaa markkinointi kiskaisin itseni vapaaksi ja lähdin Eurooppaan. Joku voi henkäistä, että ”Härre gyyde” mutta minä tiedän, että jokainen askeleeni oli tarpeellinen.
Halusin tietenkin yritykselleni logon. Sain hyvän neuvon. Koska maalaat ja piirrät suunnittele se itse. No minä tyttöhän suunnittelin ja pyörittelin. Piirsin vimmatusti. ja lopulta hahmottui ihana kaunis naisellinen ketunhenki.

                             

En vain silti ollut siihen tyytyväinen. Koko ajan tuntui olevan parannettavaa. Tuntui, että jotain uupui. En vain saanut kiinni mitä. Pääni on aina ollut kuin mehiläispesä ideoiden suhteen. Siellä on miljoona surisijaa mutta poimipa niistä se, jonka tarvitset juuri sillä hetkellä.

Olikohan helmikuisen yönä kello 3, kun silmäni rävähtivät auki. Olin täysin hereillä ja mieleeni tuli ryöppynä puolivuotta aiemmin maalaamani taulu, jossa nainen syntyy uudestaan ja lähtee kävelemään kohti valoa kantaen päänsä päällä kaikkia toiveitaan ja unelmiaan.  Päähäni pamahti samalla, että siinä sinun logosi.

                                                                   

Esittelin ideaani ystävilleni, joiden kommentit olivat, että se ei kuvaa firmaa millään lailla. Kyllä Ketun Hengessä pitää kettu olla. Ja niin minä kuuntelin heitä kaikkia ja annoin ihmisten, jotka eivät tiedä edes mitä yritän luoda ( kun se ei aina ole selvää itsellenikään) annoin heille päätäntävallan omaan elämääni. Luovutin pois sen mikä on minun ja minun omaa yksinään. Valta omaan elämääni.
Kun viime yön erektiopitoisten unien jälkeen, heräsin aamulla, tiesin saman tien mitä tehdä. En ota enempää askeleita tänään Ketun Hengen eteen mutta nyt tauluni on firmani keulakuva. Mutta se edustaa myös jotain enemmän. Uskallusta ottaa oma voimansa käyttöönsä oman elämänsä tärkeissä päätöksissä.

Kuten siskoni aina huomauttaa :”Sä kyselet ihan turhaan aina muilta, kun sä lopulta kuitenkin teet niin kuin haluat”.
Jääköön se oppiläksyksi tälle erityiselle päivälle.

Ja jos joku jäi ihmettelemään untani niin kyllä 9 erektiota Kata Kärkkäisen kampaamossa ,kertoivat minulle, että jotain uutta syntyy taas 😄.

Ihanaa päivää ihanille naisille ja pitäkää kiinni omasta voimastanne meillä ei koskaan ole mitään muuta. Vain oma voimamme.
                                                       

ODOTTAMATTA

Odottaminen heittää mielemme sinne missä meidän ei kuuluisi olla. Elämään elämää ennalta, haaveiden tulevaisuudessa.

Odotamme linja-autoa miettien tulevaa tapaamistamme. Odotamme kassajonossa miettien paljonko ostokset maksavat. Odotamme pääsyä töistä kotiin miettien mitä teemme illalla. Odotamme sokko treffejä miettien miltä tuleva puolisomme näyttää. Odotamme lasten kasvamista, kesäloman alkua. Liikennevalojen vaihtumista. Odotamme koska tämä tarina todella alkaa. Huomaamatta, että olemme jo sisällä siinä
Kun katsomme taaksepäin huomaamme odottaneemme koko ajan jotain mitä jo elimme. Me vain emme huomanneet sitä. Joskus tarvitsemme jonkun nostamaan esille itsestäänselvyyksiä. Odotin monta vuotta uuden elämäni alkamista ja vasta ystäväni huomautus: ”Mikä ihana elämä, sä elät sun unelmaa” sai minut havahtumaan. Katsomaan taaksepäin ja ymmärtämään, että kyllä, minä elin jo sitä. Ihmeeni ei väijynyt jossain tulevaisuudessa tullakseen minua vastaan kaupungin kaduilla. Jokainen askel jonka otin, oli osa sitä satua, jota mieleni odotti alkavaksi joskus jossain.
Eilen kuljimme ystäväni kanssa päämäärättömästi pitkin kesäisen Helsingin katuja. Puhuimme, nauroimme, pysähtelimme. Nautimme teetä Ruotsalaisella teatterilla. Söimme lounasta Esplanadinan puistossa. Hurrasimme katusoittajille ja tanssimme Ateneumin edessä. Löysimme presidentinlinnan takaa hurmaavan puiston jonka ohi olin kävellyt vuosikymmenien saatossa tuhansia kertoja. Ja vasta eilen minä kiinnitin siihen huomioni. Hetkenä jolloin en odottanut olevani jossain muualla.
Huomasin, kuinka hurmavan kaunis tuo pieni keidas keskellä auringossa hyörivää kaupunkia on. Kuinka sen suihkulähteen solina rauhoitti ja valtavat puut viilensivät kuumaa päivää. Siellä me istuimme kahveistamme nauttien ja ymmärsimme, että odottamalla olimme tuhlanneet miljoona kaunista hetkeä.
Kun jatkoimme matkaamme, kohti Kanavarantaa ihastelimme ällistyneinä kaikkea. Tuntui kuin olisimme heränneet syvästä unesta. Ja sitä se olikin. Pitkä odotus oli päättynyt.
Me olimme täysin läsnä siinä hetkessä. Näimme ympäristömme ja hurahdimme siihen. Sen makuihin, ääniin, kauneuteen, tunnelmaan. Siihen elämään, jota elimme siinä hetkessä juuri silloin.
Odottamatta.
 

 

MINUN SYYTÄNI? (SEKSI ILMAN SUOSTUMUSTA)

Viime aikoina olen palannut usein tuohon kuuden vuoden takaiseen tapahtumaan. Hämmentyneenä olen joutunut kohtamaan sen, kuinka ihmiset lähelläni luokittelevat tuon brutaalin rikoksen itse aiheuttamakseni. He laittavat minut vääristyneiden tilastojensa numeroksi. He ovat heittäneet minut maailmaan, jossa uhri on aina syyllinen.

Ollessani päihteiden vuoksi tajuttomana perhe tuttu raiskasi minut omassa asunnossani omassa sängyssäni. Tein siitä ilmoituksen.
Kestin tutkimukset ja unettomat yöt. Kestin mustan ahdistuksen. Kestin avoliittoni rikkoutumisen. Opin elämään häpeäni kanssa ja kukistamaan sen. Opettelin sietämään ihmisten kosketuksen, halauksen. Opettelin menemään hissiin, jonkun miehen kanssa kirkumatta kauhusta ja vajoamatta täriseväksi, itkeväksi mytyksi lattialle. Kestin kyyneleeni, kun ahdistus kävi niin, suureksi etten pystynyt muuta kuin huutamaan suoraa huutoa lattialla, äänettömästi.
Kestin sen, että kaksi kuukautta raiskauksen jälkeen mies psykiatri arvioi tilanteeni ”Olet selvinnyt siitä hyvin” jättäen minut tuuliajolle ilman mahdollisuutta käsitellä tapausta. Kestin vuoden odotusajan ennen, kuin juttua käsiteletiin oikeudessa. Kestin asunnostani luopumisen ja huonekaluista sen sisällä. Kestin paikkakunnan muutoksen. Kestin hänen tuomionsa vuosi ehdollista ja 3000 euroa. Minä kestin kaikki pelkoni.
Mutta omaa syyllisyyttäni minä en kestänyt.
”Tota se nyt ties se sun elämän tapas. Se on niin yleistä niissä piireissä”. He sanoivat minulle. Ystävät, läheiset. Ja minä tunnen suurta tuskaa ja häpeää, että sairastumiseni on hyväksyttävä syy raiskaukselleni.
 
Pieni tyttö ei puhu. Hän katsoo eteensä näkemättömin silmin. Hänen sisällään on vain tyhjää. Mustaa, jossa pyörii anteeksipyyntö vanhemmille. Halu huutaa ja itkeä:”Olen niin pahoillani, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi minulle, antakaa anteeksi, että puhuin vieraille”.  Mutta hän ei puhu. Hän ei sano sanaakaan, ei enää koskaan. Päässä, kaikuvat vain äidin sanat: ” Eikö sinua kielletty puhumasta vieraiden kanssa”. 
 
Teinityttö mustat kajalit levinneinä silmien alle. Hormonimyrskyjen viha häipynyt järkytyksen tieltä. Järkytyksen kuinka äiti vaiensi hänet. ”Älä puhu typeriä sehän on isän pitkä aikainen esimies, se oli vain pahaa unta”. Se kiltti johtaja setä, joka aina toi karkkia, kun hän oli pieni. Tunkeutui hänen huoneeseensa ja otti hänet viinan höyryjen lyödessä kasvoille kuin nyrkki. Hän ei puhu hän ottaa käteensä veitsen ja painaa sen ihoonsa. Yhä uudelleen ja uudelleen, jotta tuska helpottaisi hetkeksi.
 
Silmät mustina, hauraat luut ihon alla näkyvissä. Käsi luonnottomaan kulmaan vääntyneenä. Ensiapupoliklinikalla on paljon ihmisiä. Hän tuijottaa vihreän verhon takana kattoon. Tärinä on loppunut. Suoneen kulkee nesteitä. Tytär itkee ja sanoo: ”Miks helvetissä sä avasit oven niille?” Vanha rouva tuijottaa kattoon. Hän ei kerro, ettei hänen tarvinnut avata ovea. ”Niillä” oli avain.
 
Pyörätuolissa istuva nainen. Liikkumaton, puolustuskyvytön. Joutunut oikeuttamaan elämänsä. Elämänsä normaalien ihmisten joukossa. Joutunut taistelemaan kynsin hampain työpaikastaan. Ennakkoluuloja vastaan. Kohtaaman ne joka ikisenä elämänsä päivänä. He odottavat ambulanssia ja poliiseja. Läheinen työkaveri katsoo häntä ”Miksi sä menit sen kanssa sinne kopiointi huoneeseen, kaikki tietää millanen se on.” Hän ei ollut tiennyt. Ei ennen tätä.
 
Nainen katsoo sokeana eteensä. Ovikello soi pitkään. Niin pitkään, että lopulta sen pirinä kulkee pitkin hänen kehoaan havahduttaen hänet. Askel askeleelta hän raahautuu avaamaan oven. Asunto on sekainen. Tunkkainen. Pimeä. Ystävätär astuu sisään. Joku turvallisuuden tunteessa laukaisee mielen lukon. Hän kertoo hiljaa, kyyneleet valuvat kuin häpeillen. Illan kulku on ystävättären mielestä selvä: ”Miksi sä menit tuntemattoman kanssa treffeille?” Hän ei enää tiedä. Hän ei enää tiedä miksi oli halunnut löytää rakkauden ja parisuhteen. Hän ei enää tiedä miksi koskaan halusi yhdenkään miehen elämäänsä. 
 
Eikä kukaan ihmettele miksi häpeä iskee niin lujaa, ettei koskaan enää halua puhua siitä. Ei kertoa. Ei tehdä ilmoitusta. 
 
Kaiken kokemani jälkeen minä ihmettelen miksi emme vain naulaisi julkisesti ristille joka ikisen raiskauksen uhria ja kivittäisi heitä kuoliaaksi?
Minusta se olisi paljon armeliaampaa niissä piireissä.