KOULUKIUSAAMISEN ARVET ”Onnistumisen pelko”

Ahdistus lyö päälle enkä tiedä miten olla. Tunnistan jo tuon tutun tunteen, se iskee rintaani ja puristaa sitä. Puristaa kunnes helpottava itku tulee ulos. Puristus tulee niin monta kertaa, että tuska on itketty ja sitten seuraa oivallus.

Koko viikon olen ollut ahdistunut. Luullut tietäväni miksi. Nostin taas esiin Ketun Hengen ja tarpeeni tehdä tuolle asialle jotain konkreettista. Se on pelottavaa, astuminen uuteen. Ja silti vanhaan, jo valmiisiin suunnitelmiin. On päätä pyörryttävää, kun sydäntäni repii halu vapauteen ja velvollisuus tehdä ammatilliselle uralleni jotain. Olen yrittänyt saada elämääni asioita joita rakastan. Joita voin sydämelläni tehdä. Ja ehkäpä tienata niillä. Niinpä pyörittelin päässäni jälleen sitä mikä saa sydämeni sykkimään kiivaammin? Mikä tekee minulle aidosti hyvän olon?

Yksi suurista on kirjoittaminen, se on jäänyt taas välitilaan. Se ei kuulunutkaan enää konkreettisiin suunnitelmiini vaikka se kuului kiinteänä osana unelmieni elämään. On jännittävää miten vuosi vuoden jälkeen kysyn itseltäni tuota asiaa ja joka kerta törmään samoihin vastauksiin.
Kirjoittaminen, maalaaminen, Reiki.

Tajusin nauttivani siitä, kun saan aikaan kaunista puhuttelevaa tekstiä. Olen ollut aidosti hämmentynyt ja onnellinen kehuista. Minua on koskettanut syvästi, kun joku on kertonut odottavansa tekstejäni tai kertonut kuinka oivalsi jotain omaan elämäänsä liittyvää lukiessaan juttujani. Mietin, että miksi en sitten ole jatkanut sitä? Miksi sabotoin aina kaikki asiat missä olen lähellä onnistua. Ne asiat missä olen hyvä ja mitkä tuottavat minulle nautintoa?

Aamulla se iski varoittamatta. Oivallus, jonka voima sai minut pyörähtämään ympäri keittiössä ja tarttumaan keittiön työtasoon haukkoen henkeäni. Tukahdetut muistot tulivat tulvana.

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Aloitin kirjoittamisen lapsena. Kymmenvuotiaana kirjoitin ensimmäisen kirjani Valkoinen Apassi. Vaikka muuten en pystynyt koulussa keskittymään äidinkielen tunnit olivat lemppareitani. Rakastin ainekirjoitusta. En koskaan kirjoittanut vain yhtä sivua vaan teksti virtasi minusta ulos voimalla, kuin keväinen vuoripuro rinteessä. Olin hyvä. Niin hyvä, että aineeni luettiin melkein joka kerta ääneen. Tunsin nauttivani siitä. Minulla oli tarpeeksi kokemusta väkivallasta kotona. Oli hyvä tunne olla hyvä.

Se aiheutti minulle vakavan ongelman. Minua ruvettiin kiusaamaan. Muistan yhden luokkalaiseni pojan raivoisan huudon MIKSI TON AINEET LUETAAN AINA ÄÄNEEN. Ja välitunnilla he kostivat, minua hakattiin ja haukuttiin. Siltikään en voinut lakata kirjoittamasta minä rakastin sitä. Se oli minun maailmani, jossa voin olla kuka halusin ja tehdä mitä tahdoin. Eikä kukaan lyönyt siellä. Lopulta äidinkielentunnit eivät olleet enää nautinto. Istuin syvällä pulpetissani ja rukoilin mielessäni : Älä lue minun ainettani ääneen, älä lue ole kiltti.

Ja siitä minun onnistumisen pelkoni juontaa juurensa. Onnistuminen= Joutua pahoinpidellyksi.

Oivallukseni avasi minulle myös jotain muuta. En ollut oikeastaan koskaan käsittänyt miksi minua kiusattiin. Mutta nyt tajusin yhden asian. Minä olin oikeasti hyvä jossain ja se nosti esiin kateuden myrskyn, joka purettiin minuun väkivalloin ja haukkumalla.

Samassa selvisi myös miksi minua loukkasi syvästi ystäväni arvostelu kieliopillista virheistäni. Hän iski juuri sinne mikä minussa oli niin suunnattoman haavoittunutta. Olin taas se pieni tyttö, joka yritti tehdä jotain ja häntä pahoinpideltiin. Mutta nyt tiedän myös jotain mikä ylittää sen kaiken. Kieliopillisista virheistäni huolimatta

Minä olen riittävän hyvä.

Kun nyt tiedän pelkoni todellisen lähteen helpottaa se elämäni. Voin kääntyä kohti kiusaajiani hymyillen. Nyt minä tiedän miksi sinä teit sen.  Minun ei myöskään tarvitse ottaa arvosteluita itseeni vaan katsoa niiden läpi siihen arvostelijaan ja miettiä mikä on se oikea motiivi, joka saa hänet arvostelemaan minua.
Tavatessani workaway perheeni Tsekeissä ensimmäisen kerran, pyysin heiltä anteeksi huonoa englantiani. Isäntä katsoi minua ja kysyi : ”Tuletko ymmärretyksi?” ”Kyllä” vastasin. ”Silloin englantisi on riittävän hyvää”.
Tästä lähtien tiedän uskaltavani onnistua. Koska minä tiedän miksi he tekivät sen enkä enää anna heidän rajoittaa elämääni. Olen kiitollinen tuskalleni ja ahdistukselleni, sille etten koskaan luovuta itseni kanssa. Etten koskaan lakkaa oppimasta itsestäni, sillä vain se antaa minulle eväät unelmieni elämään. Kipupiste kerrallaan.
Kiitos, että tänään oli tämän aika.

 

 

KUN NÄKYVÄ MAAILMA EI RIITÄ

                                         Antakaa minun uskoa elämän taikaan

sillä vain silloin
      olen onnellinen
 -Riikka-Lea-

Tuo lapsenuskoinen asenne löysi tiensä takaisin sydämeeni muuttaessani elämääni. Ymmärsin, että se pieni tyttö joka katsoi suurin uteliain silmin maailmaa, ei ollut hävinnyt koskaan minnekään. Olin tehnyt kaikkeni jotta en enää koskaan näkisi tai kuulisi mitään ”erilaista”. Olin tehnyt kaikkeni, ettei kukaan enää nauraisi minulle tai lääkitsisi minua kuoliaaksi ehdottaen osastolle joutumista. Join kaksin käsin etten kuulisi kuolleen koirani kuorsausta asunnossani tai näkisi kuollutta kissaani sohvalle käpertymässä. En päässyt pakoon juomalla, en vähättelemällä,kaikki tuli kerta kerralta vain vahvempana takaisin. Se lisäsi entisestään erillisyyden kokemustani ja pelkotilojani. En halunnut tietää.

Olin kolme vuotias, kun näin lastenhuoneen verhossa Jumalan ja yhä edelleen minulle nauretaan siitä. Muutama vuosi myöhemmin heräsin yöllä. Mennessäni wc-hen näin alastoman kääpiön juoksevan lavuaarimme alle. Hän katsoi taaksepäin ja katseidemme kohdatessa hän virnisti minulle leveästi.Se hetki yössä, kun todellisuuteni verho lopullisesti repesi on piirtynyt muistoihin syvälle. Kurkin lavuaarin alle näkyisikö häntä vielä vai uskaltaisinko kurottua varpailleni juomaan. Se yö toi jotain uutta elämääni. Oudon ymmärryksen, että maailmankaikkeutemme on ihmeellinen Istuin monena yönä pimeässä kylpyhuoneessa odottaen näkeväni hänet uudestaan. En nähnyt häntä enää koskaan.

Lapsena tutkimme toistemme auroja ja muistan suuren riemuni nähdessäni niitä. Pelasimme kellareissa spiritismiä ja laitoimme haavoihimme piha ratamoa jolla tyrehdytimme verenvuodot. Pureskelimme pihkaa ja suolaheinä oli sipsimme. Ketunleivät hävisivät parempiin suihin ja koivunlehdet olivat nektaria.
Ahmimme Suurta tonttukirjaa ja etsin tonttujen asuinsijoja ympäri metsiä. Unelmoin omasta riihestä jossa riihi tonttu voisi asua.
Kävellessämme metsässä isämme opetti meille tarinoita metsän Tapiosta ja kuinka piti kiittää siitä mitä luonto antoi jottei Tapio vihastuisi.
Onkiessa sylkäistiin matoon ja pyydettiin Ahtia olemaan suosiollinen. Tikkaiden alta ei kävelty ja peilin rikkoontuminen oli suuri katastrofi. Isäni äiti, näkijä, opetti ettei kynttilää saanut koskaan laittaa peilin eteen. Oma isäni kertoi rajatila kokemuksestaan sydän kohtauksensa jälkeen ja silti minä tukahdutin kaikki omat kokemukseni etten joutuisi naurun alaiseksi.

Vaikka tämä aika on yrittänyt tehdä kaikkensa pyrkiessään tuhoaman kaiken tiedon mikä ei sovi niin sanottuun yleisesti hyväksyttyyn nykykäsitykseen on koko elämäni minua silti seurannut kaikki oppi jonka olen lapsena saanut. Tiedot ja tavat jotka ovat kulkeneet sukupolvilta toisille suullisina tietoina.
Niin kauan, kun en antanut itselleni lupaa olla se kuka olin ja katsoa maailmaa juuri niin kuin minä sen näen, niin kauan kaikki ovet pysyivät minulle suljettuna.Tästäkin huolimatta vuosikymmenien varrelta on kerääntynyt tarinoita joita jotkut sanoisivat oudoiksi.

Olen aina tiennyt, että pelkkä näkyvä maailma ei riitä minulle hahmottaessani omaa todellisuuttani. Kyltymätön tiedonhaluni, haluni ymmärtää maailmankaikkeutta ja sen salaisuuksia ja lopultakin kaikki koetut kokemukseni ovat tuoneet minut hetkeen jolloin aion muuttaa sen kaiken joka ei suo minulle tyydytystä. Aion päästää irti kaikesta siitä jolla ympäröin itseni, kaikki suojaukseni ja suoja kuoreni. Minä olen lopultakin yhtenä niistä miljoonista jotka kokevat samoin, suuren joukon jatkona.

Etsijä. Kyseenalaistaja. Oman maailmankatsomuksensa avartaja.

Lumi sulaa vedeksi tippuen katoilta alas, talitintti kurottaa oksallaan rohkeana laulamaan laulua keväälle ja uudelle elämälle. Kuuletko kuinka se hiljaa kuiskaa: astu rohkeasti, päästä irti peloistasi ja ELÄ! NYT!