Menen häpeillen tanssikurssille. En tunne ketään pukuhuoneessa en koko kurssilla. Odotan jännittyneenä mitä tulemaan pitää. Moikkaan arasti hymyillen vastapäätä istuvaa toista pukeutujaa. Useimmat ovat tulleet sinne ystävänsä kanssa. He rupattelevat iloisesti. Minä olen jälleen yksin. En tunne ketään, joka voisi haluta tulla itämaisen tanssin tunnille. Tuntuisi mukavalta, jos olisi ystävä jonka kanssa osallistua aktiviteetteihin. Se toisi jonkinlaista turvaa.
Tuosta tapahtumasta on vuosia mutta silti tuo tanssikurssi muutti koko elämäni.
Kun menimme tanssisaliin minä kiiruhdin ihan takariviin. Siellä oli tunkua. Alkeiskurssin ensimmäinen tunti. Minä en osannut yhtään tanssia ja se hävetti minua suuresti. Miten hullu tunne, menet opettelemaan naisellisen kaunista tapaa liikkua rytmillisesti ja häpeät, ettet osaa.
Pelkäsin peilejä. En voinut sietää peilikuvaani. En halunnut katsoa niistä itseäni. Kurssilla en silti voinut yksinkertaisesti välttyä joutumasta tanssisalin suurien peilien eteen. Missä sijoituin aina niin, että olin peilien liittymäkohdassa, se halkaisi kuvani. Se helpotti vähän. Puoleni tanssivat erillään. Yritin silti olla katsomatta haljennutta kuvaani vaikka sieltä oli oppimisen kannalta tarpeen katsoa miten liikkuu.
Olin käynyt alkusyksyn jokaisella tunnilla. Yhtä laiskuuden huipentumaa lukuunottamatta. Tuosta poissaolostani minulle tuli aidosti paha mieli. Tiesin kokemuksesta, että yhdestä poissaolosta olisi helppo livetä, olla menemättä lopulta enää ollenkaan. Muistutin kuinka mahtava olo minulle tuli joka kerta, kun uskalsin mennä sinne yksin. Mutta se osa minussa, hakattu, alistettu, arvoton ei halunnut sinne mennä.
Se nousi salakavalasti kapinaan. Se rupesi kuiskuttelemaan, kuinka en osannut mitään. Kuinka muut olivat parempia, kuin minä. Kuinka opettaja oli tollo, joka ei osannut opettaa oikein. Kuinka joka ikinen sunnuntai ilta olin aina varattu, en voinut tehdä silloin muuta. Lopulta täysin suivaantuneena päätin lopettaa kurssin.
Silloin terapeuttini puuttui asiaan. Tiesimme, että minäkuvani oli järkyttävän vääristynyt enkä nähnyt mitään kaunista itsessäni. Menneisyyden haavat olivat täysin auki ja märkivät. Hän pakotti minut katsomaan silmiin tekosyitäni, löytämään aidon syyn kaikkien tarinoideni takaa.
Se oli häpeä. Häpeä itsestäni ja pelko, joka esti minua muuttamasta tuota elämääni rajoittavaa asiaa. Olihan helpompi elää minuun vuosikymmenissä juurtuneessa häpeässä, kuin astua tuntemattomaan.
Hän sanoi minulle ” Jos nyt annat periksi tuolle tunteelle ja luovutat, tulet katumaan sitä koko loppuelämäsi”. Pari päivää minä mietin. Sunnuntai ilta, kun koitti purin hampaat yhteen, kävelin kurssille ja tanssin.
Se uskomaton hetki, minä en luovuttanutkaan. Minä voitin mieleni vioittuneet langat.
Tuo hetki muutti jotain ratkaisevaa minussa. Annoin itselleni luvan nauttia tanssista. Rupesin nauttimaan kehoni liikkeestä. Tunsin kuinka lantioni keinui ja siinä oli jotain niin syvää ja ikiaikaista naisellisuutta, etten edes halunnut sitä vastustaa.
Rupesin tarkkailemaan tiiviimmin ajatuksiani ja miettimään toisenlaista näkökulmaa asioihin. Katsomaan peiliin ja löytämään itsestäni pala kerrallaan kauneutta.
En ikinä unohda sitäkään tunnetta, kun vihdoin keväällä, noin 25 sunnuntai iltaa myöhemmin, kävelin eturiviin harjoituksissa. Katsoin itseäni ehjästä peilistä nauttien hymyillen näkemästäni.
Minun naiseuteni. Minun tunteeni itseni riittävyydestä oli auennut. Sille perustalle minä pystyisin rakentamaan.
Periksiantamattomuuden ja rehellisyyden perustalle.
Kauneinta valoa päivääsi <3
