Julkaistu

EHEYTTÄVÄ LUONTOYHTEYS

Olen kävellyt pitkään autoltani ennestään tuntematonta metsä tietä. Autolle jäi rumpu, jota koin tarpeelliseksi kumisuttaa pitkään ennen, kuin lähdimme Ullan kanssa kävelemään. Aurinko paistaa lämpimästi. Puran päältäni fleecetakin ja laitan sen reppuuni termospullon ja vesipullon seuraksi.

Loikimme tieltä metsään ja kuljemme hirvien polkuja. Nautin hengittämisestä syvään. Metsän kaikki tuoksut keuhkoissani, ainaisen pakokaasun ja dieselinkatkun sijaan. Keuhkoni nauttivat, kiittävät, kehoni uudistuu. Koen metsän samaan aikaan kaikilla aisteillani ja silti niiden käyttö on vain havaintoja tuntemuksista.

Pysähdyn hetkesi tervehtimään mäntyä käsi rungolla. Seison hiljaa ja vain hengitän näkemättä. Ullakin pysähtyy. Hetkissä on aina, jotain syvästi pyhää ja kunnioittavaa minkä koirakin vaistoaa. Ykseys.
Minä olen siellä täydellisen yhtä. Täydellisen läsnäoleva.

Tutkin heräävän metsän ihmeitä. Onko lammikoissa ja ojissa jo konnien kutua? Pieni sammakko livahtaa pitkään kuivaan heinikkoon, heinikko kahahtaa hiljaa ja me jatkamme matkaamme. Sitruunaperhonen liihottaa monta kertaa editsemme.

Siniset ja vihreät kangasperhoset näyttävät upeilta metsänpeiton ruskeutta vasten. Linnut lentelevät edestakaisin puusta puuhun. Oksisto on täynnään visertäjiä. Metsän vihreys on parantavaa. Stressitasoa laskevaa.

Ulla Kahvitauolla eheyttävä luontoyhteys kuva Riikka-Lea

Minä tarvitsen sitä, kuin huumaavinta huumetta. Olen huomannut, etten enää voi elää paikassa missä en pääse luontoon. Kaupunki saa minut hermostuneeksi. Tulen aina rakastamaan syntymäkotikaupunkiani (Helsinki) mutta siellä tunsin niin suurta kaipuuta koko ajan luontoon, että eläminen kaiken vilinän keskellä kävi minulle mahdottomaksi.

Katkenneen luontoyhteyden seurauksista

Kun kaupungeista kadotetaan kaikki vihreä me hukkaamme sielumme osat. Yritämme hukuttaa tuon epätoivon äänen kuluttamalla. Keksimällä tekemistä pysyäksemme kiireisinä, jotta emme kuulisi kehomme epätoivoista huutoa. Kun eheyttävä luontoyhteys katkeaa me hukkamme ymmärryksen itseemme. Sen mitä saamme luonnosta sitä ei pysty korvaaman pillereillä purkista. Eikä kuvilla tietokoneen ruudusta.

Luontoyhteys on kunnioitusta kaikkea elävää kohtaan. Se on ymmärrystä, että ihminen on osa luontoa. Vaikka laitamme itsemme betonikuutioiden sisään ja tapamme kaiken vihreän ympäriltämme meidän kehomme muistaa alkuperämme. Kehomme ja mielemme seuraa elämän biologista kulkua. Vuodenaikoja. Kun pakotamme sen luopumaan kaikesta normaalista toiminnasta me sairastumme. Elintasosairauksiin.

Ei ihminen järkeään ole kadottanut hän on kadottanut kyvyn kuunnella sydäntään. Me tarvitsemme luontoa yhtä paljon, kuin se tarvitsee meidän apuamme selviytyäkseen kiihtyvistä ahneuden aikaansaamista tuhoista. Lähtekää luontoon, kun se vielä on mahdollista. Katsokaa kotkan liitoa sinisellä taivaalla, nauttikaa olemassaolostanne ja löytäkää yhteys takaisin itseenne. Silloin löydätte myös tien kotiinne ja sairauksienne äärelle.

Eheyttävä luontoyhteys

Voisin kulkea metsissä päivät pitkät. Ilman sen suurempaa päämäärää. Heittäytyä makaamaan sammaleeseen, juoda kahvit korkealla kalliolla mistä näen kaukaisuuteen. Huomata kuinka luonto vaikenee hetkeksi tutkimaan outoa kulkijaa ja heti kohta toteaa hänet osaksi suurta ympyrää ja jatkaa omia toimiaan.

eheyttävä luontoyhteys kuva Riikka-Lea

Ja ne hetket, kun koen olevani suuresti siunattu kohdatessani isoja ja pieniä kulkijoita. Eilen oli aika kohdata yksi suurista. Matkani johtui kävellen metsätietä pitkin. Halusin riisua kengät kevään ensimmäiseen paljasjalka kävelyyn. Olen lapsesta asti kävellyt kaikki kesät paljain jaloin. Oli aika antaa koko keholle uskomaton hiekkatie hieronta. Jalkapohjat ovat niin täynnä hermopäätteitä, että rentoutuminen oli taattu heti.

Siellä minä kävelin hiukan arastellen ja tuijotellen jalkoihini, etten astuisi kivuliaasti heti suuren oksan taikka kiven päälle. Aikani tätä harjoitettuani pysähdyin ihailemaan maisemaa. Oikealla silmäkulmassani näkyi liikettä. Käänsin pääni ja kohdistin katsettani. Jotain suunnatonta lähestyi minua huikaisevan sinisellä taivaalla vihreiden latvojen yläpuolella.

Lintu oli valtava. Se kaartoi hiukan pois ja sydämeeni läikähti pettymys, etten kerkeäisi kunnolla nähdä ja tunnistaa sitä. Ja kuin kutsusta se lähti kaartelemaan luokseni. Ilo ja kunnioitus kuplivat minussa, kun valtava, kaunis, uljas, vapaa maakotka kaarteli pääni yläpuolella. Jaloissani tunto äitimaasta ja ylläni Suuren Hengen lähettiläs.

Tajutessani, että haluaisin kuvata hetken kävi juuri niin kuin aina käy, kun näet jotain upeaa. Pari valtavaa hapsuisten siipien iskua ja tuo reilusti yli kaksimetrinen jätti katosi taivaan sineen. Minä seisoin pitkään paikallani nauttien hetken kauneudesta ja kiitollisuuden tunteesta. Olin jälleen kokenut jotain valtavaa, jotain minkä voi kokea vain retkilläni luonnossa.

 

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

 

Julkaistu

VILLI SYDÄN

 

Etkö nähnyt ilmettäni, kun kerroit tarinaa koirasta, joka vihasi miehiä. Se koira, jonka laitoit häkkiin ja pikkuhiljaa makkaroilla ja rakkaudellasi sait sen kesyyntymään, uskomaan, luottamaan. Etkö kuullut hullun mieleni sykettä, vajavaisen sieluni huutoa ”Anna minun olla tuo koira kesytä minut!!!”

 Silmät palaen tein edessäsi temppuja. Kierin, nauroin, hymyilin, keimailin. Häntäni irtosi villistä osallistuvasta heilutuksesta. Halusin valtavasti olla häkissäsi, hännätön nukkavieru kulkuri. Laita minut sinne. Laita minut sinne huusi haavoitettu sydämeni. Korjaa minut talteen kuljeksimasta. Rakenna häkki turvakseni. Omaksi turvaksesi kunnes luottamus on rakennettu teoilla. En minä sinua halua purra, en satuttaa mutta minua pelottaa. Haluan torjua sinut. Siniset silmäsi, naurunryppysi. Viisaan syväluotaavan näkevän katseesi. Haluan torjua sieluni rakkauden tarpeen. Haluan torjua tarjoutumiseni. Haluan torjua sinut ja pakenen, käyttäydyn kuin mieltä vailla. Haluan uskoa ja luottaa ja silti minä pakenen.

Kaivan lapiolla tunnelin menneisyyteeni tunkiolle. Pengon haavoittuneimman muistoni. Itseni hauraimman osan esiin ja tökin sitä menneisyyden pitkällä okaisella tikulla, kunnes olen jälleen vertavuotava sykkivä haava visvainen mätäpaise peilistä katsova Notre Damen kellonsoittaja. Katson sitä tuttua, elämäni paskakasaa piehtaroin siellä ja uskottelen, ettei kukaan ei voi minua rakastaa en edes minä itse. Kaivaudun sinne muistaakseni kuinka paljon valheellisuus satuttaa. Siksipä laita minut häkkiin, etten pure sinua.

Näytä teoillasi mikä on turva. Ruoki minua rakkaudellasi, hellillä käsilläsi. Hymylläsi, naurullasi. Saa minut katsomaan uusin silmin turvaverkkoni takaa ja uskomaan, että maailmassa on muutakin kuin petosta ja kurjuutta. Että maailmassa voi olla käsi, joka ei lyö ei torju. Puhu minulle sanoja, jotka eivät viillä, raasta, revi ja satuta.

Suo minulle silti vapaus ulvoa, kuin villisusi. Laukata kesyttöminä kuutamo öinä metsään. Anna minun mennä ja palaan takaisin sinua hullusti kaivaten ja rakastaen enemmän kuin koskaan. Palaan haistamaan ihosi tuoksua. Painaudun hiljaa sykkivän sydämesi viereen, hauraaseen siteeseen minä nojaudun, näkymättömään sidokseen välillämme, villin luontoni kesytettyyn kutsuun.

Kylkeesi minä varovasti painaudun ja katson sinua ruskeilla silmilläni ikuisesti palvoen. Halukas orjatar edessäsi. Odottaen. Että avaat minulle sylisi ja annat vapaan rakkautesi virrata ylitseni, kuin keväinen puro. Nuuskin ihmeissäni ihosi kuumottavaa tuoksua ja pikkuhiljaa muistoni täyttyvät kädestä, joka helli ei lyönyt ja minun rakkauteni on oleva sinun ikuisesti. Ja kunnioitukseni sen sinä olet teoillasi ja tavoillasi ansainnut. Anna minun palata hiljaa luoksesi. Painautua kylkeesi omaan tahtiini. Hengittää kanssasi maata ja ilmaa. Tuntea ihosi nousevan ja laskevan. Turvan selässäni ympärilläni. Ei tukahdutettua raivoa ja vihaa.

 Anna minun katsoa sinua palvovasti. Älä käännä katsettasi pois. Nosta kätesi ja kosketa minua hiljaa ja arvostavasti, arvostelematta vaikka hiuksissani roikkuisivat sammaleet, saniaiset ja tummien vesien kaarnaa. Vaikka tuskaisina öinä suustani virtaisi kirosanojen ja pelkojen tulva. Ole siinä. Älä kavahda minua. Anna minun näyttää mitä sisälläni tunnen sen kaiken alla. Kuinka ihoni huutaa kosketustasi. Sydämeni haluaa, että suutelet sitä ja sen vuotavia haavoja.

Ime minusta pois kaikki saastunut veri. Ole minun sydämeni sankari, unelmieni hyvyys ja huolehtivuus. Vuodata minut peitselläsi kuiviin, jotta uusi olisi saavutettavissa jälleen. Pyyhi likaa pois ja kurkista syvälle. Mitä sinä näkisit? sen kaiken takana. Kohtaisitko ikuisesti toivossa palavan katseeni vai kääntäisitkö pois katseesi? Voisiko sieluusi palaa reikä kaikista toiveistani, ihastuksestani, ajatuksistani? Nouki kaikki roskat pois minusta. Nouki ne pois ja heitä tuleen, intohimostani roihuna palavaan. Heitä ne pois ja katso puhtaisiin kasvoihini. Sillä sitä on vapaa sydän ja vapaa tahto. Väkevänä virtana kuohuva rakkaus.

Se on matka, jonka kuljet hänestä sinuun ja sinusta häneen. Se, matka on ikuisesti iätön. Ajattomuuden virrassa oleva tyven. Se virtaa sieluni villissä sykkeessä ja silti se on olemattomasti olemassa sinussakin. Täysin paikoillaan kaikki samassa utuisessa olevaisuuden lammikossa. Hetkessä, siinä tuokiossa, kun katsoit minuun ja kesytit minun sydämeni turvattomuuden.

-RIIKKA-LEA-

Julkaistu

KAPINALLINEN MUUTOSVOIMA

Reiki, lääkkeetön elämä, väkivaltaisista suhteista ulos käveleminen, oman väkivaltaisuuden suitsiminen, tupakoinnin lopettaminen, päihteiden käytön lopettaminen, traumojen käsittely. Nousu pohjalta, kuntoutuminen takaisin työkykyiseksi. Uskaltautuminen päihteidenkäyttäjän kaapista ulos näyttääkseni, että muutos on todellakin mahdollinen.

Asunnosta ja omaisuudestani luopuminen. Vanhojen valokuvien ja henkilökohtaisten muistoesineiden polttaminen. Omaisuus,joka mahtui 45 litran rinkkaan. Lähteminen vailla määränpäätä. Uskallus heittäytyä hullun rohkeudella katsomaan maailmaa. Tarttumaan koko ajan uusiin tilaisuuksiin. Uskaltautua kehittämään ja tutkimaan itseään. Uskaltaa laajentaa omaa maailmankuvaansa. Vanhojen asenteiden auki repiminen.

Ensimmäinen halaus, ensimmäinen suudelma jossain kohti kauan, kauan raiskauksen jälkeen. Systemaattinen parisuhteen ja rakkauden pelon kohtaaminen. Oman myötätunnon kehittyminen. Myötätunnon, armollisuuden ja arvostuksen kehittäminen. Sen uskominen, että jossain on ihminen, joka ei lyö, ei raiskaa. Maalle muutto. Viiden vuoden aikana, ei en enää edes jaksa laskea, kuinka monta elämänmuutosta olenkaan kokenut. Olen astunut niihin usein kauhuissani vatsa täynnä jäistä pelkoa mutta minä olen astunut niihin. En keksi selityksiä miksi en voi. Minä keksin selityksiä miksi minun on hyvä yrittää.

Muutos ei ole mahdollista, jos jäämme kiinni vanhoihin rakenteisiin. Kaikki pitää uskaltaa murtaa, hajottaa ja aloittaa alusta.

Olen opetellut jokaisen muutoksen myötä erilaisen tavan elää. Erilaisia taitoja. Kutistanut mittaamattoman määrän pelkojani. Olen kuullut, joka puolelta kuinka rohkea olen. Minä tunnen aina muutoksen edessä suunnatonta pelkoa. Ahdistusta ajatuksien pyöritystä. Mutta joka ikinen kerta pääsen herraksi oman mieleni suhteen. Sen joka syöttää valheita siitä kuinka on hyvä olla paikoillaan kaikessa tutussa ja turvallisessa.

Nuo valheet eivät ole totta. Meidän suurin voimamme lähtee haluamisesta, kun joku asia ei toteudu niin kuin haluaisimme tai, kun joku asia on aikansa elänyt meistä tulee turhautuneita. Turhautuminen on mahtava tunne sillä juuri silloin iskee kapina. Nyt Tämän On Muututtava!

Kapina on mahtavin muutosvoima ikinä. Kapina omaan avuttomuuteen, omiin rajoihin, saa aikaan muutosvoiman.

Kapina on rohkeuden kipinä.

En tiedä miksi synnyin tähän maailmaan täynnä kapinaa vai tuliko se minuun ensimmäisestä iskusta. Minä halusin typeränä muuttaa tuon kapinan. Ymmärrän nyt, että niin moni muukin. Ympäristöni, hakkaajani, alistajani, opettajani. Kaikki ovat tähdänneet siihen, että olisin muotissa ja nöyrä. Seisoisin jonossa liukuhihnalla enkä hyppisi liukuhihnan vieressä, eläen juuri minun kaltaisenani minun näköistäni elämää. Kun vastassa on koko ulkopuolinen maailma sekä vielä omat muutosvastaiset, turvallisuutta hakevat ja laiskuuteen taipuvaiset aivot. On ollut hetkiä, että olen ollut melkein luovuttaa. ”Mikä hiton pointti tässä kaikessa on?!!” Itkin viimeksi eilen. Tänään heräsin klo 4.44 kirjoittamaan, jahtaamaan unelmaa. Löydän aina uudestaan tuon pointin epätoivon hetkien jälkeen.

Elämän perusta on muutos. Sillä elämä ei koskaan pysy paikalaann. Se on jatkuvaa muutosta. Joka hetki vanhenemme. Emme hengitä, joka henkäystä täsmälleen samalla lailla samalla hetkellä samasta kohdasta. Elämä liikku ympärillämme koko ajan, vaikka istuismme hiljaa paikallamme meditaatiossa. Koko ajan on liikettä ja muutosta ja silti meidän aivomme vastustavat tuota muutosta kaikin voimin. Se aiheuttaa suurimmat pelkomme elämässä. Kun muutos on aidosti tarpeellinen niin me kohtaamme oman mielemme luoman pelon seinän.

Oli kyse pienestä tai suuresta asiasta. Erilainen reitti töihin. Piimän ostaminen maidon sijasta. Jopa näin pienet asiat saavat mielemme laukkaamaan villisti ja ihmettelemään mitä tapahtuu. Entäpä sitten ne isot tarpeelliset muutokset. Kuinka paljon pelkoa ja vastustusta ne herättävätkään.

Meissä ja ympäristössämme?

Ulkoisista vastustuksista olen oppinut, että muut kaatavat niskaani omia pelkojaan, kun eivät uskalla tehdä haluamiaan muutoksia omassa elämässään. Jos minua pelottaa suunnattomasti muutos voinkin taipua heidän kannalleen. ”Niin älytön ideahan se oli alun perinkin…” ja jään omalle mukavuusalueelleni. Silloin olen oikeastaan antanut periksi vain peloilleni en alistunut muiden ohjailtavaksi. Mieli keksii meille tuhansia selityksiä miksi en voi muuttaa jotain asiaa. Miksi on parempi, että se on juuri niinkuin se on. Usein on vain käynyt niin, että mitä enemmän ihmiset vastustavat tekojani sitä varmemmin minä ne teen.

Onko meillä oikeasti muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyminen ja sopeutuminen?

Elämässä on aina jonkinlainen muutos menossa. Jos tuntuu, kuin elämäni junnaisi paikoillaan, se yleensä itselläni tarkoittaa, että jotain suurta on tulossa. Hetki ennen muutosta.
Aivoni yrittävät vieläkin vastustaa muutoksia. Mutta olen kulkenut niin monta kertaa epämukavuusalueelleni, että se on jo paljon helpompaa. Ei se tarkoittaisi, ettei peloittaisi tai etten kävisi läpi sarjaa tuttuja pelon poistajia. Ensin vastustus, sitten ”hiusten repiminen” eli voivottelu, puhelin rumba ystäville ( puhuminen ja kirjoittaminen selkeyttävät minulla ajatukset). Unet. Hyväksyminen.

Muutoksen kaavasta on tullut minulle tuttu. Kauhuineen, pelkoineen. Epämukavuusalueella olo on suurinta kasvamista. Tiedän miten muutosvastustus kulkee minussa, enkä anna sen enää estää minua. Nykyään minä olen onnellinen ja ylpeä kapinastani, rohkeudestani. Se saa minut tekemään asioita, joita en olisi koskaan muutoin tehnyt. En uskaltanut yrittää.

Aina lopulta tulee hyväksyminen. Vaikka muutos ei olisi sitä mitä haluan. Vaikka se tuntuisi katasrofilta niin aina lopulta tulee kuitenkin hyväksyminen. Siihen nähden tuntuu hullulta että edes alun perin syöksyin vastustamaan moista tapahtumaa.

Minä olen oppinut hyväksymään muutoksen. Se lähtee ymmärryksestä elämää kohtaan. Se lähtee siitä ajatuksesta, että me emme voi hallita elämää. Me voimme vain päästää irti ja hypätä Taoon. Antaa virran viedä ja availla niin monta ovea kuin meille tarjoillaan. Mahdollisuutemme ovat täysin rajattomat. Lampaille tehdään aitaus, ihminen rakentaa omat rajansa pelkojensa kautta ihan itse.

Ehkä olette nähneet videon jossa lampailta poistetaan aitaus ympäriltä? Ne eivät pysty käsittämään sitä vaan kulkevat edelleen samoja latuja kuin ennekin. Ne kulkevat peräkanaa myös portista ulos vaikka aidat eivät rajoita enää mitenkään niiden liikkumista.

Minusta ihmiskunnan pelot ja rajoitukset näyttävät samalta. Pyörimme samassa tutussa turvallisessa kaavassa uskaltamatta keikuttaa venettä, uskaltamatta muuttaa mitään. Olemme kiinni turvallisuuden lautasamme, jonka olemme rakentaneet ja roikumme siinä viimeisillä voimillamme vaikka se ei enää tekisi muuta, kuin vuotaisi kuin seula.

Kun asian oivaltaa, ymmärtää, että vain muutoksen pelko on aina edessämme. Meidän näkymätön raja-aitamme.

Tuhat tuttua tarinaa ja me käperrymme pieneksi pelosta jääden paikoillemme. Oma mielemme on suurin pelottelijamme. Se on niin surullista. Ja helvetti se on turhauttavaa. Miksi oma mielemme jonka pitäisi olla suurin ystävämme onkin suurin elämänvoimamme hukkaaja? Miksi ihmisetä on tullut niin pelokas?

Aivomme haluavat kokea turvaa hinnalla millä hyvänsä. Jopa pikkuhiljaa tappamalla meidät keuhkosyöpään, onhan turvallisempaa tupakoida, kuin lopettaa kertovat aivomme ja tuhoavat ruumiimme ja elämämme. Mielemmee kahlitsee meidät liikkumattomaksi. Täydellisen olemattomuuden tilaan. Turtaan puuduttavaan jatkumoon. Tappaen elämänilomme, luonnollisen uteliaisuutemme ja uskalluksemme. Saaden meidät pysymään aina samassa itseämme vahingoittavassa toiminnassa. Ja kun näemme jonkun rikkovan kaavaa ensimmäinen reaktiomme on suunnaton pelko.

Olisin varmasti kuollut elämäntyyliini, päihteisiin, tuskaani. Ellen olisi uskaltautunut sanomaan mielelleni, että muutos on hyvästä! Muutos on voimaa.

Ihmiset kavahtavat kapinaa ja kapinallisia. Vain oma pelkomme puhuu meille niin väkevällä ja viekkaalla kielellä. Kapina on aina hyvästä, kun sillä yritetään päästä elämässä eteenpäin. Kapina on muutosvoimaa puhtaimmillaan.

Tervetuloa kevät ja muutoksen tuulet. Minä olen valmis. Uskaltaisitko sinä olla?

Kauneinta valoa päivääsi <3

Pari muuta artikkeliani muutoksesta:

https://www.vapaudenasema.com/uskallatko-sanoa-elamalle-kylla/


https://www.ketunhenki.fi/miksi-on-tarkeaa-rakastaa-itseaan/


Julkaistu

LÄÄKKEETÖN ELÄMÄ?

Paranemisesta on puolet uskoa. Uskoa lääkkeeseen. Uskoa tulevaisuuteen. Usko on äärimmäisen arvokasta. Miksi me siis teemme tuosta uskosta pilkkaa? Miksi me kyseenalaistamme sen mistä, joku toinen saa apua?

Minusta kaiken takana väijyy suuri pelko. Pelko siitä, että joku saattaa saada oikeasti kehonsa paranemaan muullakin, kuin kemikaaleilla. Kiistämätön tosiasia on lääkefirmojen ylivalta, joka haluaa rahan ahneudessa syöttää meille mitä erilaismpia pillereitä, jotta joku osakkeenomistaja jossain rikastuisi. Lääkärit määräävät niin suuria annoksia ja niin pitkäkestoisesti, että ihmisten hyvinvointi ja kunto rapautuu täysin.

Mielialalääkkeet eivät ole vaarattomia kuten yleensä uskotellaan vaan myös niiden on todettu aiheuttavan, jopa vihaa ja agressioita. Haittavaikutus tiedot ovat saatavilla ja lääkärin pitäisi ne yksiselitteisesti kertoa määrätessään niitä. Suomea on huomautettu mielialalääkkeiden holtittomasta määräämisetä mutta tahti on vain kiristynyt. Oman elämänsä huumeet voi siis hakea laillistetusti apteekista. Mutta minä en puhu yksinomaan heistä.

Minä puhun ihmisestä myös yksilötasolla. Heitän pallon juuri sinulle. Uskallatko kyseenalaistaa sen miten olet ulkoistanut oman hyvinvointisi? Uskallatko haastaa itsesi katsomaan asioita laajemmin?

Uskoisitko jos sanoisin, että minulla ei ole ollut flunssaa 5 vuoteen? Siis ihmisellä, joka sairasti sitä jatkuvalla syötöllä lapsesta aikuisuuteen. Keuhkoputken tulehduksineen sekä poskiontelon. Antibioottikuuria toisensa perään. Jatkuva kierre. Ja lopulta antibioottien tehottomuus.

Lopetin tupakanpolton toukokuussa 2013. Siitä puolivuotta lopetin päihteiden käytön. Aloitin uudella innolla liikkumaan ja käymään lenkillä. Löysin joogan sekä tanssin. Muutin ruokavalioni. Löysin kirjoittamisen ja maalaamisen. Löysin meditaation. Metsä tuli uudella voimalla elämääni muutin lähemmäksi sitä. Rauhallisempaan ja mielkuvitusta stimuloivaan ympäristöön.

Mielialalääkkeet eivät saaneet oloani paranemaan koskaan, kuten ei unilääkkeetkään. Loppuaikoina nukuin niiden voimalla 3 tuntia. Diagnoosia oli jos jonkinlaista. Mielialalääkkeistä määrättiin kolmen lääkkeen coktaileja, jotka saivat minut näkemään asioita kolmena. Silloin heitin ne menemään.

Mutta tosiasiallisesti se, että käsittelin pois mieltäni painaneet asiat sai mieleni eheytymään. Ei yksikään lääke.

Kävely läpi Helvetin -Riikka-Lea. Kuva Jussi Kurtti

En miettinyt vuosikymmeniin mitään. Kävin lääkäreillä he määräsivät lääkkeitä, joita sitten otin kuuliaisesti. Kyseenalaistin lääkkeiden toimivuuden vasta haittavaikutusten saadessa minut välillä polvilleni. Minkä määrän lääkkeitä olenkaan syönyt elämäni aikana. Varmaan Orioinin tehtaiden kuukausituoton verran.

Viimeksi muutama viikko sitten minulta kysyttiin haluanko rauhoittavia? Katsoin pitkään lääkäriä ja sanoin ei kiitos minä meditoin.

Minä aidosti mietin hetken tarvitsenko niitä. Olin päätynyt päivystykseen sydänoireiden ja voimakkaan hengenahdistuksen vuoksi. Vuosikausia ne olivat takaportti tuskaani. Samaa sekakäyttöä, kuin kaikki muukin. Addiktion mahdollistava huume tuli vain lääkäriltä. Monilta, tusinoittain heitä. Vain yhden kerran kaikkien vuosien aikana eräs lääkäri kyseenalaisti kaikki reseptini syyttäen minua. Kuohahdin ja sanoin: ”Itsehän te niitä määräätte minulle! En ole yhtäkään lääkettä aluksi edes tiennyt pyytää”.


Tämä oli niin totta. Mitä minulle alkuun sanoivat Tenoxit, diapamit, opamoxit, tramalit, lyricat, sirdaludit, norflexit, ataraxit, mirtazapinit, panacodit, gapabentinit. En tiennyt niistä mitään ennen, kuin lääkärit niitä määräsivät minulle. Lista olisi aivan loputon ja siihen päälle kaikki muut ”ei niin vaaralliset” ketipinor, rimadyll, lamotrigin, levozin. En edes muista kakkia mitä olen vuosien aikana syönyt. Noista pidin eniten. Viinan kanssa kiitos.

Lääkärit opettivat minut syömään lääkkeitä ja sen jälkeen syyttivät minua siitä, että söin niitä. Jäin koukkuun, tarvitsin ja hain lisää. Minun sairaat addiktoituneet aivoni.

Kakkein korneinta kaikessa on, että minä söin mielialalääkeitäkin täysin turhaan. Minun mieleni oli traumatisoitunut. Voiko trauman parantaa värikkäällä napilla? Kukaan ei koskaan kysynyt miten voit? Vaan aina sama mitäpä tänään koitettaisiin? Eikö lääkärin ensisjainen tehtävä olis tarjota konservatiivista hoitoa? Jos ihminen on pullea. Ruokavalion muutos. Jos hänet on raiskattu, terapiaa. Jos on vuosikausia jatkuvaa selkäsärkyä juurikaan ilman näkyvää syytä niin mitäpä, jos kysyttäisin painaako mieltäsi jokin? Sillä onhan jo tunnettu tosiasia, että mielemme ahdistus näkyy kehossamme erilaisina oireina.

Kolestroli lääkkeitäkin yrittivät minulle työntää. Tiedättekö teki oikeasti mieli vastata samalla mitalla. 

Me huudamme suu vaahdossa puoskarilaista ja kirjoittelemme kuinka uskomushoidot tekevät sitä sun tätä. Mutta vilkaisemmeko koskaan omaan lääkekaappiimme miettien kuinka paljon uskomusta vaatiikaan syödä jatkuvasti tonneittain turhia lääkkeitä?
Emme takuulla sillä sehän tarkoittaisi, että joutuisimme ottamaan vastuun itsestämme ja sanomaan lääkärille, että koitettaisiinko vaikka akupunktiota ainaisen panacodin sijaan. Me emme kyseenalaista koska olemme liian laiskoja ja pelokkaita hoitamaan itseämme.

Mietimmekö koskaan kuinka paljon lääkekuolemia on? Kuinka paljon huonoa hoitoa? Miksi lääkefirmat eivät uhraa rahoja, kuin yhdenlaisiin tutkimuksiin? Miksi tutkimus tuloksia väärennetään ja kaunistellaan? Miksi niitä täytyy vääristellä? Miksi lääkekuolemat ovat hyväksyttyjä? Miksi tuloksia lakaistaan maton alle? Jos länsimainen lääketiede lääkkeineen on niin ylivoimainen niin silloinhan meillä pitäisi olla nurkat pullollaan iloisia hyvinvoivia ihmisiä. Ainakin määrättyihin lääkemääriin nähden.

On aidosti hyvin pitkä aika, kun olisin kuullut jonkun kehuvan jotain lääkettä taikka lääkinnällistä hoitoa. Olen kyllä kuullut kamalasti kammottavia tarinoita lääkkeistä , vääristä diagnooseista ynm. Siihen, kun lisää hyvinkin järkyttävät ( joita en avannut teille vielä tässä) omat kokemukset onko oikeasti ihme, että minäkin halusin kokeilla jotain muuta? Jotain joka ei saisi minua itkien ja täristen konttaamaan pitkin seiniä. Kokien Hyväksyttyjä sivuvaikutuksia. Aikamoinen haittavaikutus sanon minä.

Olemmeko oikeasti menettäneet viimeisenkin järjen rippeemme ja muuttuneet suu auki addiktion kiimassa odottaviksi lääkeimureiksi? Jotka toistelevat lääketehtaiden mantroja ja omien pelkojensa kaikuja, kuin kauan sitten tylsistyneet poranterät. Uskaltamatta ajatella itse. Uskaltamatta kyseenalaistaa mitään.

Me emme kyseenalaista koska me joutuisimme tarkastelemaan paranemisprosessia hyvin eri lailla kuin nyt. Me joutuisimme ottamaan itse vastuun hyvinvoinnistamme. On aina helpompi syyttää lääkäriä ” Hänhän määräsi minulle tämän” Kuin ottaa vastuu itsestään ja rehellisesti miettiä Tarvitsenko minä tämän?

Jos minulla on käsi poikki menen taatusti lääkäriin mutta varauksin. Muistaen sen kerran, kun vääntelivät murtunutta sormeani edes takaisin ennen, kuin tajusivat kuvata sen kahden viikon jälkeen.

Mutta olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt väittelemään heitä. Aina se ei onnistu. Nykyään minulla on silti, jotain kun kävelen heidän ovestaan sisään. En pidä heitä enää jumalina. En edes kaikkitietävinä. Minulle he ovat hiukan vaarallisia mutta, joskus välttämättömiä. Toisen näkökulman antajia. Ehkä keskustelumme sitten kohtaa jossain keskellä ja saamme jotain aikaan. Usein ainakin laskun minulle.

Kaikki vain sen vuoksi että uskoin, että lääke parantaa minut koska lääkäri sanoo niin.

Liian usein kävi silti toisin päin. Lopulta heräsinkin oikeasti itse lukemaan mitä minulle syötettiin ja mihin vaivaan. Tällä hetkellä lääkekaappini sisältö olisi markkinavoimien kannalta kauhistus. 2 erilaista keuhkolääkettä sekä ikiaikoja sitten vanhentunut asperiini paketti sekä ketorin. Ostin ne mukaan irtiotollemme Eurooppaan ja siellä ne keräävät paketteihin keltaista väriä. Entisenä lääkkeiden suurkuluttajana täytyy kyllä sanoa, että olen hämmentynyt miten hyvin itsehoitoni ja alkuperäinen japanilainen Reiki toimiikaan.

Koska me yksilöinä alamme vaatimaan myös reseptiautomaateilta kokonaisvaltaista hoitoa?

Kaikki hoito mikä auttaa on hyvästä. Uskon, että joillakin lääkkeillä todellakin on paikkansa kuten rokotteillakin. Mutta halusin herättää teitä katsomaan rehellisesti kuinka paljon syömme turhia lääkkeitä välittämättä itsestämme tuon taivaallista. Se on minusta kauhistuttavaa. Ja kuinka ulkoistamme sumeilematta oman hyvinvointimme, luotamme silmät soikeina lääkäreihin ja imemme itseemme diagnooseja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä sun muusta mikä ikinä onkaan tämän hetken muotisairaus. Ja syömme taas lisää lääkkeitä.

Ja kuten huomaatte pohjaan omaan kokemukseeni. Yksikään lääke ei saanut keuhkoputken tulehdustani pysymään poissa kuukautta kauempaa. Mutta se sai, että lopetin tupakanpolton. Lakkasin käyttäytymästä, kuin kuolemansairas hakemalla sitä kautta vääränlaista huomiota. Lakkasin piilottelemasta tuskaani ja rupesin pohtimaan millä kaikella saisin itselleni hyvän olon.

Paranemisessa on puolet uskoa. Lääkkeeseen. Tulevaisuuteen. Se lääke ei aina tule purkista.

Minä uskon liikuntaan, ruokavalioon, reiki hoitoon https://www.vapaudenasema.com/reikin-vaikutuksista/, metsä kävelyyn, kirjoittamiseen, maalaamiseen, meditaatioon. Minä uskon itseni rakastamiseen, joka estää minua vahingoittamasta itseäni kemikaalikoktaileilla.

Mihin sinä uskot?

Kauneinta valoa päivääsi <3

P.S Ne jatkuvat selkäsäryt? Aloitin joogan.