KOHTI UNELMAA – LAHJOJA KANSSAKULKIJOILTA

Olin hypännyt yöjunaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni matkustin makuupaikalla. Hytti toverini oli nainen, jonka kanssa sukeuduimme heti ensihetkestä huimaan keskusteluun molempia suuresti kiinnostavista asioista. On ihanaa, kuinka Universumi heittää matkoillamme eteemme tuntemattomia ihmisiä, joiden kohtaaminen antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Vaikka emme olisi edes kysyneet heiltä mitään.

Elämä puhuu meille, niin monin tavoin ja monin kasvoin.

Aamuinen viesti ystävälleni: ”Kunpa aina muistaisin tämän rakkauden, laajentumisen, ilon ja kiitollisuuden tunteen. Aamiaisella, matkalla kohti unelmia. Odotus. Täydellinen rauha. Pienet perhoset vatsanpohjassa, toivo, usko. Vieressä suomen kaunis luonto”

Napapiirillä perhosenn kanssa lähempi tuttavuus Kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Istuessani aamiaisella ja tuijottaessani rennosti nauttien ulos junan ikkunasta, tunsin yhtäkkiä sähköistyväni. Suoristuin penkillä tuntiessani energioiden kulkevan kehoni lävitse. Istuin kohdassa, josta näin molempiin suuntiin ulos. Salamannopea ajatus ”mitä nyt?” ei ollut edes kunnolla kerennyt kiitää aivoissani, kun syvempi tietämys jo tiesi kertoa tarkkaavaisuudesta.

Junan kuulutus räsähti ilmoille: ”Seuraavana Tervola”! Katsoin vasemmalle puolelle vehreälle pellolle. Kuusi valtavaa, kunnioitusta ja herkkyyttä herättävää kurkea levitti siipensä. Ne nousivat lehahtaen ilmoille yhtenä kauniina ryppäänä, pitkien jalkojen roikkuessa vielä hetken kohti maata. Sydämeni lauloi heidän lauluaan.

Ymmärsin sähköistymiseni. Viime vuonna olin melkein muuttanut tänne. Tervola, kurkien valtakunta.

Niin monta vuotta ja yritystä myöhemmin tunsin hymyn nousevan huulille. Kurjet tuntuivat hyvältä enteeltä. Lämpöiseltä.

Saapuessani perille oli ystäväni vastassa. Veimme rinkkani hänen asunnolleen ja kävelimme halki Rovaniemen kohti asuntonäyttöä. Tullessamme perille tutkin taloa ulkoa. Pihalla pihlaja. Pyhät on pihlajat pihoilla… Tutkimme ympäristöä. Kemijoki virtaa leveänä lähistöllä. Mietin näinköhän Pernajan metsäisen rauhan jälkeen sopeutuisin takaisin lähiöelämään.

Nähdessäni asunnon tiesin. Se oli upea ja pihlaja suoraan parvekkeeni edessä. Kun välittäjä kysyi otanko asunnon tunsin koko rintakehäni laajenevan heikotuksesta ja huuliltani purkautui, kyllä. Vaikka hän vielä sanoi, että voisin harkita yön tiesin, että ottaisin sen. En usko, että sellaisia asuntoja on joka päivä tarjolla. Myöhemmin kuulinkin paikallisten useaan otteeseen ihmettelevän, kuinka olin juuri siihen aikaan saanut asunnon koska opiskelijoiden asuntohaku oli kiivaimmillaan.

Lähtiessämme kävelemään pois sieltä sain soiton, että kerkeäisinkö Joulupukin pajakylään työhaastatteluun heti kohta. Ensimmäinen tutustuminen Rovaniemen paikallisliikenteeseen. Linja-auton ikkunasta näin asutusta ja ympäristöä laajemmalti. Näin myös kaupungissa olevat Kansainväliset suurmarkkinat, joille osallistuinkin myöhemmin.

Joulumuseon satoa. Pukki ennen punanuttua. Kuva Riikka-Lea

Haastattelun jälkeen pää pyörällä osuin joulupukkia tapaamaan ja lopulta rentouduin mahtavissa puitteissa vihreää teetä lipittäen. Mietin miljöötä työpaikan kannalta. Vaikka se on rakennettu turisteja varten siinä on jotain lumoavaa. Eksyin pikkupuoteihin ja katselin mökkejä, odottaessani takaisinpäin kulkevaa linja-autoa.

Yöllä heräsin tuskanhiki otsalla ja laskeskelin luvattua tuntipalkkaa. Tajusin, etten voisi suostua siihen. En millään. Asunto kiinnosti ja paikka kiinnosti mutta silti minulla piti olla varaa muuhunkin, kuin työmatkoihin ja makaroniin.

Aamulla herätessäni mielessäni kieppuivat jääminen etelään ja Rovaniemen upea asunto. Yhtäkkiä karjaisin mielessäni ”on se nyt helkkari, jos luovutan”. Hyppäsin ylös sängystä ja päätin jalkautua töitä etsimään.

Olin nähnyt muutamia vuokrafirmoja kävellessämme keskustassa. Elämäni kulkiessa voimakkaasti sykleissä, olen kokenut vuokrafirmat itselleni hyväksi keinoksi ylläpitää elämäntapaani. Ensimmäinen mahdollinen paikka oli pimeänä. Toiseen paikkaan marssin sisälle. Työntekijät olivat kahvilla. Kerroin, että minulla ei ole varattua aikaa. Olen töitä vailla, olen moniosaaja. Kerroin paljonko haluan palkkaa.

He kuuntelivat minua siinä käytävällä ja seuraavassa hetkessä olinkin jo haastattelussa kertomassa itsestäni enemmän. Kerroin myös Reikiopettaja opinnoistani Helsingissä. Niihin uppoaisi ainakin muutama pidempi viikonloppu mutta voisin sitten joustaa luonnollisesti työnantajaankin päin. Juttelimme ja kartoitimme monia elämäntilanteeseeni sopivia vaihtoehtoja. Tapaamisesta jäi todella hyvä ja inspiroitunut mieli.

Astelin tapaamisen jälkeen markkinoille. Kävelin, ihmettelin. Osuin keskustan pieniin liikkeisiin, joissa jäin juttelemaan ihmisten kanssa. Ihmisten välittömyys oli ilahduttavaa. Minut toivotettiin tervetulleeksi Lappilaiseksi 😀 . He kertoivat, että töitä kyllä tekijälle löytyisi. Hymyni hohti varmaankin kilpaa auringon kanssa niin hyvä mieli minulla kaikesta oli.

Eikä aikaakaan, kun aamuinen rohkeuteni kantoi satoa. Sain soiton työpaikasta, jossa olisi haluamani tuntipalkka sekä lisät päälle. Haluaisinko soittaa sinne? Soitin saman tien ja haastattelu järjestyi seuraavaksi aamuksi. Matkustin aamupäivällä jälleen kohti pajakylää.

Lauantaisen haastattelun satoa oli, että perehdyttämiseni alkaa lokakuun alussa.

Astellessani ulos rakennuksesta minulla oli muutama tunti aikaa ennen, kuin nousisin kohti Kemijärveä matkaavaa linja-autoa. Olin menossa sinne tapaamaan vanhaa tuttavaa. Menin pajakylän läheltä lähtevälle luontopolulle. Hengitin ja nautin. Miten ihanasti kaikki järjestyisikään.

Kuunnellessani rekikoirien ulvontaa ja auringon paahtaessa kasvojani mietin kaikkea tapahtunutta.

He eivät olleet pystyneet lupaamaan takuutunteja. Se ei haitannut. Kyse oli vain seuraavasta askeleesta. Pienestä rohkeuden kannustimesta. Sillä eihän elämässä koskaan ole takeita. On vain hetkiä, kun haluamme uskoa hiukan vahvemmin selviytymiseemme. Ne hetket luovat rohkeutemme astua seuraava askel.

Kaikki nuo ihmiset ja tapahtumat toivat minulle tullessaan elämän sanoman. Juuri sen mitä tarvitsin.

’He valoivat minuun rohkeutta ja uskoa.

Olemalla avoin elämälle ja sen viesteille kaikki muutos on mahdollista. Ei ole väliä kuinka paljon sinua pelottaa tai epätoivo raastaa, lopulta sinua kohtaa varmuus suunnasta.

Matkustaessani maanantaina junalla kohti etelää. Tunsin, etten halua palata tänne. Ja silloin sydämeeni astui rauha. Ja minä tiesin. Varmasti.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille matkallani. Kunpa, joskus tietäisitte kuinka arvokkaita te olette . Vaikka näkisimme, joskus vain hetken, se vaikutus minkä voit tehdä kanssakulkijasi elämään voi olla suurempi, kuin koskaan ymmärrätkään.

Kauneinta valoa teidän jokaisen jokaikiseen päivään ja tuokoon elämä monia siunauksia tiellenne <3

Kemijärvi Kuva Riikka-Lea

Edelliset aihetta käsittelevät artikkelit: Intuition voimalla hyppy tyhjyyteen?https://www.vapaudenasema.com/805-2/

Kaikkea ei voi saada https://www.vapaudenasema.com/kaikkea-ei-voi-saada/

 

 

INTUITION VOIMALLA HYPPY TYHJYYTEEN?

Kuinka helpolta kaikki kuulostaakaan tässä artikkelissa.

Ennen oivaltamista tapahtuu, paljon ja pitkällä aikavälillä. Kuten viime artikkelistanikin Kaikkea Ei Voi Saada käy ilmi.

Tämä kertomus on jatkoa sille. Tosin silloin en vielä tiennyt, mitä kaikkea edessäni odotti. Toivon, että sinun ei tarvitse käydä niin syvää ja pitkällistä taistelua lävitse itsesi kanssa, kuin minä kävin. Ehkäpä tämä auttaa sinua elämäsi suurimassa hetkessä. Ole hyvä 🙂

Jonkun asian muuttaminen aivojen vastustaessa sitä vimmatusti on enemmän, kuin haastavaa ja uuvuttavaa. Se on oikeasti, joka hetkistä työtä. Teet päässäsi päätöksen yhä uudelleen ja uudelleen ja sitten tulee myös toteuttamisen hetki. Olen oppinut, että mitä suuremi ja antoisampi juttu on kyseessä, sitä suurempi on myös vastustus.

Niin ympäristön taholta, kuin omassa mielessänikin.

Vaikka olen tiennyt jo viime marraskuusta, että tulen jossain vaiheessa muutamaan tiedättekö, kuinka vaikeaa on repiä itsensä irti paikasta, johon olen syvästi rakastunut?

Uskon silti siihen, että kun olen aidosti tyytyväinen elämääni ei sitä hierrä muutospaineet siinä määrin mitä olen viime vuosina kohdannut. Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet elämässäni yhtä jatkuvaa muutosta. Mutta vaikka matka on tehnyt minut hulluksi, se saa minut myös nauramaan ja pyörittelemään päätäni äärimmäisen huvittuneena tempauksilleni.

Tässä viimeisin: Ollessani lomalla lapseni luona sain työtarjouksen projektiin, jossa olin aiemmin mukana. Se on täällä asuinpaikkani lähellä. 20 min työmatka, sopimus vuoden loppuun. Hyvä palkka. Kirjoitin sopimuksen alle. Seuraavana aamuna, ollessamme juuri aamiaisella, puhelimeni piippasi.

Katsoin tekstiviestin ja sydämeni jysähti polviini. Se löi ja sitten se ei enää lyönyt. Valahdin tuolilla parahtaen alas. Sydän löi taas ison iskun ja taas valtava väli. Kehoni oli täysin voimaton.

Epäuskoinen kuiskaukseni ja parahdukseni kiinnitti muiden pöydässä olijoiden huomion. ”Mitä nyt?” ”Sain asuntotarjouksen Rovaniemeltä… ja just eilen kirjoitin alle työsopimuksen. Mutta tää on nyt SE. Tää pelottaa. ”

Tiesin sillä sekunnilla, että tämä oli oikeaa ja aitoa, se mitä olin odottanut ja pelännyt.

Intuition mahtava voima. Varma tieto. Sydän, joka ei hetkeen lyönytkään. Valtava tyhjä hetki. Se oli se hetki, kun maa tärähtää ja jotain suurta astuu elämääsi.

Jos olisin seisonut, jalkani olisivat lähteneet alta, kuten silloin, kun tiesin että minun oli lähdettävä maailmalle.

Tuo kaikki kävi haipuvassa sekunnin sadasosassa. Valon nopeudella tapahtuva energia pyyhkäisy. Jossa kulki sisällä aito tunne, tieto ja ymmärrys. Mieli ehtii mukaan nopeasti, mutta keho on se, joka ensimmäisenä reagoi. Se kertoo totuuden. Kehon kieli ei valehtele, vaikka kieli siihen taipuisikin.

Se kaikki olisi voinut hukkua minulta ellen olis niin tottunut lukemaan kehoni viestejä. Tottunut kuuntelemaan intuitiotani. Sydän, sielu, ruumis, ikiaikainen tieto, vaistot. Kaikki yhtä.

Valtava pelko peitti samassa kaiken alleen. Tieto hävisi mieleni hulluun sykkeeseen ja vastustukseen. Valtavan pelon alle. Mieleni oli jo saavuttanut hetken. Se oli välittänyt eteenpäin tietoa jostain valtavasta, vaarallisesta. Muutoksenpelko saavutti aivoni. Tieostamattani oli aloitettu vastaisku.

Olinhan jo kerennyt sanomaan, että ”juuri eilen kirjoitin työsopimuksen alle”. Tuttua, turvallista. Elämä kauniissa paketissa.

Ja siitä alkoi viikkokausia kestävä mielen myllerrys.

Muistan, kun muutin Vantaalta maalle 2016. Nähdessäni avarat viljapellot moottoritien vieressä putosin parahtaen auton konepellille ”Mitä mä oon tekemässä!!!”. Ahdistus ja paniikki olivat valtavat. Ja sitten minä vain rakastuin tähän paikkaan ja tähän elämään.

Viime vuoden hyppy, kun myin kaiken ja lähdin maailmalle, sai aikaan juuri samanlaisen pelko kauhu skenaarion. Tunteet pyörittivät minua kaksi kuukautta. Matkani oli silti kasvattavin ja mahtavin ikinä. Artikkelin siitä pääsee lukemaan täältä Vapauden Asema blogistani Pod Smerkem (Alla Smerkem vuoren) https://vapaudenasema.blogspot.com/2018/05/pod-smerkem-alla-smerkem-vuoren-eraana.html .

Vaikka minulla on nämä kaikki kokemukset kulkemisesta pelkojani kohti, se ei silti poista sitä kaikkea kapinaa mitä tapahtuu mielessäni. Sillä hyppy tyhjyyteen on Aina suuri asia.

Se on kuin kuolema. Luopuminen. Irti päästäminen. Suuren tuntemattoman kohtaaminen.

Aivoissa alkaa eloonjäämistaistelu. Suuresta illuusiosta kiinni pitäminen. Jos olen tässä aivan turvallisessa tilassa pysyn elossa. Aina. Ikuisesti.

Pelko näyttää meille asioita. Se ohjaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain uskallamme kohdata sen ja sen mukanaan tuomat haasteet.

Juuri sillä hetkellä, kun tuntuu, että mikään ei liiku. Kaikki junnaa paikallaan, tuttua turvallista latua, tarvitaan muutoksen esanssia. Sitä hyppyä tyhjyyteen. Kaiken kattavaa uudistavaa energiaa.

Irti päästäminen, luopuminen, kuolema, uudestisyntymä.

Pyörittelin Rovaniemeä mielessäni. Ennen asunto tarjoustani olin hakenut sieltä töitä ja ja minut oli kutsuttu haastatteluun 6.9. Palkka on surkea ja asunnon vuokra paljon suurempi, kuin nykyisen.

Tarvitsemme rahaa elääksemme. Mutta työ, jota en rakasta ei jaksa pitkään motivoida minua pelkän rahallisen arvonsa vuoksi.

Mietin pitkään lähteäkö enää edes haastatteluun niin hyvin asiani nyt ovat. Ja kuin pisteenä Iin päälle, sain vielä tarjouksen Helsingin ydinkeskustassa Ullanlinnassa olevasta hoitolapaikasta. Ja koska Reikiopettaja opinnotkin ovat Helsingissä niin tämä kaikki olisi aivan upeaa. Kuinka helposti elämä järjestyikään.

Makasin mieleni myllerryksessä eräänä myöhäisiltana. Uni ei ottanut tullakseen millään vaikka olin työpäivästä väsynyt. Olin sanonut Hei Hei Rovaniemelle, koska se ei ollut missään nimessä järkevä valinta rahallisesti tällä hetkellä.

Sanoin hei hei vaikka tiesin, että suljettua ovea ei saisi auki myöhemmin. Mahdollisuudet pitää käyttää sillä hetkellä, kun ne tulevat. Sen olen oppinut.

Yhtäkkiä, ikkunani takana olevasta kuusesta kuului pöllö huuto. Kuuntelin, se jatkoi vain kutsuaan. Nousin avoimelle ikkunalle sitä kuuntelemaan ja sydämeni valtasi ilo ja rauha. Kiitollisuus kaikesta kauniista elämässäni. Kun se lopetti kiitin ja meni takaisin nukkumaan. Nukahdin heti.

Aamulla ajaessani töihin valtava musta korppi kaarsi konepeltini yli. Jokin siinä osui suoraan sydämeeni. Kuiskasin sille hiljaa mielessäni ”Hei veli” ja hymyilin. Tunsin sydämeni laajenevan rakkaudesta. Toinen käsi sydämellä, toinen ratissa, ilon kupliessa nauruna ilmoille jatkoin ajamista. Mietin mitä viestiä minulle tuotiin?

Töissä täysin rauhallisessa, iloisessa mielentilassa, se nousi esiin. Pakottamatta, kivuttomasti.

Voiko unelman järkeistää?

Jos unelmaa ajattelee järkevästi ja rahallisesti onko se aito unelma?

Siinä hetkessä mietin, että jos ihan kaikki olisi mahdollista juuri nyt, mitä haluaisit tehdä? Vastaus nousi esiin ennen kuin oli kerennyt muotoilla lauseen loppuun päässäni. ”Lappiin”. Mietin miksi? ”Luonto”. Näin silmissäni tunturit, vaellukset ja kairat.

Tajusin kuinka olin avautunut kaikelle uudelle vuonna 2016 muuttaessani tänne maalle. 2017 vuonna maalasin 25 taulua, aloitin kirjoittamaan kirjaani sekä perustin blogin. Mitä muutto Napapiirille saisikaan aikaan luovuudelleni? Koko uudistuneelle elämän energialle?

Miten järisyttävää olikaan huomata ero siinä, kun sydän puhuu ja kun järki puhuu. Ei unelma ole unelma, jos se on kutistettu pieneen laatikkoon ”onko minulla tähän varaa?”. Silloin elää elämäänsä puuteen ja pelkojen maailmassa. Järkevä tekeminen sammuttaa luovuuden palon ja elämän ilon.

Tiedättekö kuinka hullulta minusta tuntui kieltäytyä tuosta hoitolapaikasta? Pienestä osasta unelmaani. Itseni elättämisestä reikihoidoilla. Mutta unelmaani kuuluu muutakin. Halu maalata ja kirjoittaa, tunnen valtavaa halua vaeltaa metsissä Ullan kanssa. Määrätä itse päivieni kulku. Ja silti elää runsaudessa.

Luovuus tarvitsee tilaa ja aikaa syntyäkseen. Se ei synny työpäivän jälkeen väsyneenä oravanpyörästä. Se syntyy pakottomassa tilassa missä aika on merkityksetöntä. Kun vuonna 2016-2017 minulla oli aikaa kirjoittaa ja maalata syntyivät tauluni illalla-yöllä ja kirjoitukseni aamu varhain. Jollain tavalla minä keksin keinon päästä tuohon tilaan takaisin.

Minä luotan siihen että elämä tuo sen kaiken mitä tarvitsen. Minun täytyy uskaltaa availla ovia, joita elämä minulle tuo. Uskaltaa kieltäytyä jostain hyvältä kuulostavasta. Minä haluan kaiken. En yhtään vähempää.

En aio tyytyä murusiin. Niitä minä olen keräillyt koko elämäni. Minä haluan kokonaisen tuoreen leivän. Hyvältä tuoksuvan ja maistuvan. Koko elämän kirjon. Jokaisen kokemuksen, jokaisen uuden tuulen.

Onko väliä minne elämä vie? Mitä kautta löydät päämäärääsi? Merkityksellistä on vain se, että vihdoin koet itsesi niin suuren rakkauden arvoiseksi , että sallit itsesi pyrkiä kohti unelmiesi elämää.

Kauneinta Valoa päivääsi <3