LISÄÄKÖ TIETO TUSKAA?

 

Ajautuessani minua syvästi hämmentävään keskusteluun, onko Suomi Euroopan vaarallisin maa naisille ymmärsin, kuinka paljon tietämättömyys lisää kärsimystä.

Meillä on outo sanonta, että tieto lisää tuskaa mutta tässä tapauksessa se olisi todellakin voinut vähentää sitä. Sillä ymmärtämisellä me lisäämme välittämistä.

Vasta muutama vuosi sitten matkallani, omat silmäni avautuivat sille, etteivät kaikki Saksalaiset olleet työntämässä juutalaisa kaasukamioon. Kuinka tietämättömyyteni olikaan demonisoinut kokonaisen kansakunnan silmissäni.

Kirjoitin tästä artikkelissani Palatsin Salaisuudet Palatsin Salaisuudet

Sama ilmiö kävi Korona epidemian kanssa. Järkytyin vahvasti kuullessani, että korona syntyi siitä, että Kiinalaiset syövät raakoja lepakoita. Tämä ei siis ollut vitsi vaan tämä esitettiin minulle fakta tietona.

Kyse ei ollut yhdestä ihmisestä, joka uskoi tähän, vaan kahdesta, joiden kanssa matkustin .

HALUTTOMUUS KÄYTTÄÄ OLEMASSAOLEVAA TIETOA

Katsoin heitä tuohtuneena ja sanoin, että väitättekö oikeasti, että joku jossain iskee hampaansa elävään lepakkoon? Tuntee kuinka nahka kirahtaa vasten hampaita ja alkaa repiä suolia, ihoa. Nauttien ateriastaan?

Vastaus oli:”Juu, ne on siellä barbaareja”.

Ja siinä olivat Suomalaiset, sivystysvaltion asukkaat, joista jokaisella on nopea ja esteetön pääsy tietoihin. Suomi, jonka koulutustaso on maailman parhaimmistoa.

Me koemme koulutuksen yhdeksi tärkeimmäksi kriteeriksi mitatessamme ”sivistyksen” tasoa. Eikö sivistyksen yhtenä suurimpanan tavoitteena olekaan tuoda mukanaan kyky käyttää järkeä?

Nämä tapaukset saivat minut pohtimaan lisääkö tieto tuskaa?

Minua ei hämmennä niinkään tietämättömyys vaan se, että meillä ei aidosti ole mitään halua käyttää valtavaa tietomäärää ymmärryksen ja välittämisen lisäämiseen.

Ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen.

Me valitsemme vihaamisen ja pelon.

TIETÄMÄTTÖMYYDELLÄ YRITÄMME RAJATA ULOS PELKOMME

Ymmärrän, että halulla tietämättömyyteen maailman asioista pyritään suojaaman oma psyyke. Ettei haluta ”kantaa toisten kuormaa”.

Jos joku haluaa ottaa tuskani kaikista kokemuksistani olkaa hyvä. Lahjoitan sen kyllä kannettavaksenne. Koska en ole kuitenkaan koskaan huomannut, etä joku kantaisi ristini murehtimalla asioitani, väitän sen olevan mahdotonta.

Suljin itsekin silmäni pitkäksi aikaa kunnes tajusin, että se oli vain itseni huijaamista. Kysyessäni itseltäni lisääkö tieto tuskaa ymmärsin, ettei se lisännyt sitä. Sen teki oma käsittelmätön tuskani ja ymmärtämättömyyteni.

En ollut lukenut Koronasta, enkä ollut kuullut tuota versiota. He väittivät kivenkovaan asian olevan niin, koska facebookissa oli kuvakin siitä ollut. 

Otin puhelimen käteeni avaten internetin haluten selvittää itselleni ja heille mistä tieto on peräisin. Ja tiedetäänkö jo oikeasti mistä tauti oli lähtöisin.

Jos olisin ollut, kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Traumatisoituneena, vihaisena, pelokkaana ihmisenä olisin varmasti jakanut heidän ”tietonsa” vihan vallassa. ”Vitun Kiinalaiset lepakon purijat”.

Mutta en ole enää vuosiin seisonut vihassa.

MATKAILU AVARTAA

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen edellenkin vihainen. Suutun monista asioista mutta elämänkatsomukseni ei perustu pelkoon eikä vihaan vaan yrityksiin ymmärtää ja sitä kautta päätyä rakkauden kokemiseen.

Se ei todellakaan tarkoita kaiken vaalenpunaiseksi maalaamista vaan elämän näkemistä realistisena. Realismi ei täytä päiviäni vaaleanpunaisella usvalla mutta se ei myöskään täytä niitä vihalla. Sillä viha on tunne, jolla peittämme pelon.

Hyppyni tuntemattomaan avasi silmäni lopullisesti. Lähtiessäni ulos maailmaan, tavatessani erilaisa ihmisiä erilaisista kulttuureista. Keskustellessani heidän kanssaan opin ymmärtämään, että jokaisessa maassa on hyvää ja pahaa niin ihmisissä, kuin järjestelmissäkin.

Ei raha ole syypää ongelmiin. Ei köyhyys tee ihmistä onnettomaksi. Eikä rikkaus onnelliseksi. Syypää ongelmiin on pelkomme. Erilaisuutta kohtaan. Elämää kohtaan. Ja mikä raadollisinta omaa itseämme kohtaan. Varjojamme.

Ihminen kokee mailmaa omien kokemustensa kautta. Nämä kokemukset opettavat hänelle erilaisia asioita.

LISÄÄKÖ TIETO TUSKAA?

Niin kauan, kuin emme uskalla kohdata itseämme, sisintämme, tuskaamme me eristämme itsemme elämästä minä puheella. Nostamme itsemme toistemme yläpuolelle pilkaten, ivaten, välinpitämättömyydellä.

Kyse on suhteestamme tuskaan. Jos pelkäämme sitä ja sen kokemista suljemme maailman ulkopuolelle. Jos olemme käsitelleet tuskamme ja ymmärämme sen lähteen, me voimme katsoa maailmaa ja löytää sieltä paljon kauneutta tuskan lisäksi.

Sitä tekee tiedostaminen. Tiedostaminen syntyy tietämisestä ja ymmärryksestä. Tiedostaminen on kokemuksellista ja kokemusta voi syntyä vain uskaltamalla elää aidosti.

TIEDOSTAMISELLA KOHTI IHMISYYTÄ

Aidosti eläen syntyy haluu tietää ja ymmärtää. Sydämellään.

Sydämellään eläen ihminen tulee rikkaamaaksi, sillä hänelle avautuu koko maailma ei vain tietämättömyyden rajaama pieni ikkunaton betonipunkkeri.

Tieostaminen synnyttää myötätuntoa. Sen sijaan, että pidämme mielipiteenä naisten, niin yleistä hakkaamista Suomessa, se ehkä auttaisikin meitä ymmärtämään kaikkia niitä tyttöjä ja naisia, jotka sitä kokevat jatkuvasti.

Se veisi meidät ihmisinä pidemmälle.

Tässä linkki tuoreimpaan artikkeliin Suomesta Euroopan toiseksi varaallisempana maana naisille Suomi on Euroopan unionin…. Lisää tietoa löytyy googlamalla.

Vuosien varrella artikkeleita on kertynyt vaikka elintärkeää asiaa onkin pidetty vähemmän meillä otsikoissa, kuin Justin Biberin hiuskiehkuraa.

LÖYDÄMMEKÖ KOSKAAN IHMISTÄ ITSESSÄMME?

Entäpä, jos kaikki lepakkojutun lukeneet ihmiset olisivat tarkistaneet faktat? Olisivat kyseenalaistaneet jutun lähdetiedon?

Olisivat ihmisyydessään ymmärtäneet, että ihmiset Kiinassa kärsivät, pelkäävät ja tuntevat tuskaa menetyksistään ihan samoin, kuin mekin täällä.

Olisko tilanne voinut olla toinen? Vihan, pilkan ja pelon sijaan olisimme jakaneet rakkautta ja myötätuntoa.

Ei yksi ihminen tee maailmaa pahaksi, sen tekevät ne kaikki välinpitämättömät ihmiset, jotka sulkevat silmänsä toistellen tieto lisää tuskaa.

Minä tiedän olen ollut siellä.

Olen vihannut enemmän, kuin rakastanut. Olen uinut halki mustan virran ja uponnut omaan vihaani. Tein sitä niin kauan, kunnes ymmärsin, että minä tukehdun tähän paskaan.

Silloin muutin ajatteluni suuntaa. Otin vastuun omasta tuskastani. Omasta eheydestäni.

Ne eivät ole tulleet itsestään. Ei minulle. Syyllisyyteni ja vihani riivamalle kokemuksien kovettamalle ihmisille.

RAKKAUS. MYÖTÄTUNTO. TIEDOSTAMINEN.

Ne ovat syntyneet viedessäni itseäni koko ajan epämukavuusalaueelle oppiakseni lisää itsestäni, muista ihmisistä, kulttuureista, maailmasta, elämästä.

Ei pyrkimys, ulkopuolisen maailman poissa pitämiseen elämästäni sulkenut ulos varjoja . Ei se tehnyt elämästäni kauniimpaa ja parempaa. Se kavensi kokemukseni elämästä.

Tiedostaminen avartaa maailmaa kaikilla tasoilla. Ymmärtäminen tuo mukanaan myötätunnon.

Tekemällä oma elämämme onnelliseksi ja hyväksi autamme itseämme mutta tulemalla tiedostavaksi me autamme itsemme lisäksi maailmaa.

Me autamme läheisiämme ja lapsiamme.

Me luomme yhdessä maailman, jonka ovet eivät sulkeudu vihasta vaan avautuvat myötätunnosta ja rakkaudesta.

Ja jonain päivänä realismimme on synnyttänyt aidosti sen paratiisin mihin luulemme pääsevämme välinpitämättömyydellä, silmiemmme sulkemisella, vihalla ja minä itse ilmiöllä.

Kauneinta valoa päivääsi <3

PARPPEINVAARA, Runokylä Pohjois-Karjalassa

Tien lumoava kutsu tempaisi minut mukaansa kauniina maanantai-iltana. Heti istuttuani autooni välähti päähäni Ilomantsi. Vastustelin, koska kello oli jo lähemmäksi ilta seitsemää.

Kiian musta keula kuitenkin kääntyi vasemmalle isossa risteyksessä ja ilo kupli jälleen. Hämmästyksekseni huomasin Ilomantsiin olevan vain 40 kilometriä. En ole juurikaan hahmotellut kartasta missä nyt asun.

Yleisvilkaisun olen tehnyt, että josssain Pohjois-Karjalassa, ja ympäristössä samoillessa olen huomannut kuinka kaunista ja jylhääkin täällä on. Se riittää.

Mahdollisuudet saavat avautua sitä mukaa, kuin on tarpeen. Olen huomannut, että heittäytyessäni luottavaisena elämään, elämä tuo mitä tarvitsen.

Vihikoira Ulla nauttii elämästä. Parppeinvaara, Runokyla, Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Monesti haluamiseni on vain illuusio, todellisen tarpeen peittyessä sen alle. Rahahuolet, isompi auto, paremmat renkaat, parempi puoliso, sitä sun tätä materiaa, jos saisin ”Niin olisin Niin onnellinen” kertoo ego. Etäännyttäen minut sieluni todelliseta laulusta.

Kun hengitän syvään ja mietin mitä tarvitsen juuri nyt? Ymmärrän elämän kauneuden, jokaisessa yksinkertaisessa hetkessä.

Vain hengitys ja elämän kauneus kulkee kanssasi.

Niin se kulki myös mukanani maanatai-iltana. Tie oli avoin, autio ja Kiia hyrräsi eteenpäin. Kauniita metsiä, taloja, vaaramaisemia. Jyrkkiä nousuja ja laskeutumisia.

Voin kuvitella, että autoni oli, kuin piirretystä. Keltainen tausta, mäkiä ylös ja alas, savutuprahduksisa pakoputkesta, ilon energia sisällä

Ajoin ja lauloin. Nautin taas täysillä vapauden huumasta. Ohitin Ilomantsin kyltin. Mietin ohimennen millainen paikka se olisi, kun näin kyltin oikealle. Haukkavaara luin ja kiljaisin innosta. Linnuilla on omat mystiset merkityksensä elämässäni.

Kuitenkaan kyltti ei saanut minua painamaan jarrua. Takaisin palatessani illalla huomasinkin, että kyltissä luki Haukivaara. Jatkoin matkaa mutta olin havahtunut odottamaan mitä tulemaan pitää.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Nähdessäni kyltin Parppeinvaara, käänsin oikealle. Ja hetikohta näin nähtävyyden merkin. Vasemmalle käännyttyäni tulin hiekkatielle, jota kapusin ylöspäin. Mitkä henkeäsalpaavat näkymät sieltä tarjoutuivatkaan ilta-auringon valaistessa taivaan ja haukan leijuessa saalistamassa pellon päällä.

Valtavan kaunis hirsirakennus oli mahtavalla paikalla vaaran päällä. Ajoin rakennuksen toiselle puolelle ensin, yrittäen hahmottaa mihin olin tullut. Näin parkkipaikan merkin ja ymmärsin, että voisin nousta autosta.

Haluan aina varmistaa, etten ole kenenkään yksityisellä alueella. Noustuani autosta vilkaisin sen verran ylimalkaisesti taloa, että tajusin sen olevan ravintola, joka oli suljettu nyt.

Sitten kiisinkin jo riukuaidalle ihailemaan uskomatonta näkymää. Otin valokuvia ja nautin kauneudesta. Kiitollisen siitä, että olin jälleen luottanut intuitiooni.

Otin Ullan ulos autosta ja lähdimme kävelemään traktori uraa myöten pellolle. Tie näytti kulkevan vaaran reunaa kohti, käännyin takaisin pelolle kulkemaan. Haluten nauttia juuri siitä hetkestä, juuri siinä maisemassa.

Parppeinpirtti. Artikkelista Parppeinvaara, Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Laskeva aurinko väritti pellot. Oljet makasivat jaloissani, kuin kultaisen meren aallot. Kaikki hehkui maagisesti. En saattanut uskoa, mihin kauneuteen minut johdatettiinkaan. Olin kiitollinen.

Kun auringon valoa ei voinut enää käyttää kuvaamiseen lähdin tutkimaan rakennuksia, joita olin kauempana nähnyt. Ensin osui silmiini kyltti Runokylä. Nauroin ja lähetin viestin kuvan kera ystävälleni.

Olen pitänyt maalaus- ja runonäyttelyitä ja minut oli johdatettu Runokylään. Voiko elämältä edes pyytämällä saada iheellisempiä lahjoja? Kävin lukemassa kylteistä mikä ihmeen paikka se oikein oli.

Ja näin niissä kerrottiin:

Pohjois-Karjalan vanhin pitäjä Ilomantsi on perustettu jo 1400 luvulla. Ilomantsin alueella on ollut asutusta kuitenkin pidemään mistä kertovat kivikautiset asuinpaikat Koitereen ja Ilomantsinjärven rannoilla.

Parppeinvaara on saanut nimensä vaaralla 1800 luvulla asuneen Jaakko Parppein mukaan. Hän oli kuulu kanteleen soittaja. Parppeinvaaran Runokylää on rakennettu 1960 luvulta lähtien karjalalaisen rakennustaidon ja runolaulajien muistoksi.

Runolaulajan pirtissä Kanteleen soitto hiljentää kiireisenkin kulkijan ja näyttelytilassa on esillä Kalevala kokoelma sekä teemanäyttelyitä. Parppeinpirtti tarjoaa karjalaisia perinneruokia ja pirakkatsuppussa näet karjalanpiirakoiden valmistusta.

Parppeinvaara,Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Kirjoittaessani artikkeliania suussani on maistunut muisto itsetehdyistä lämpimistä karjalanpiirakoista, joita vieraanvaraiset naapurini minulle pääsiäisenä yllättäen toivat.

Läpileikkaus historiaan ja varsinkin maininta kanteleen soitosta kosketti minussa jotain ikiaikaisen syvää.

Päässäni on kaikunut mummini Helli Helena Jalkasen ääni hänen laulellessaan ja lausuessaan. Näen hänen mekkonsa, esiliinan ja huivin, joka peitti aina hänen hiuksensa. Hänen evakkomatkansa päättyi Helsingin Hämeentielle. Silti hän ei eläissään luopunut puvustaan, tavoistaan. Mummi menehtyi vuonna 1990.

Maut, muistot, karjalan maisemat ja kosketus juurini sekoittuvat minussa. Minussa on herännyt kaipaus käydä Sortavalassa, kun rajat aukeavat, katsomassa missä mummini syntyi. Juuka on ukkini Heikki Huttusen syntymäkotikunta. Hän menehtyi 1958, joten en koskaan tavannut häntä.

Kun Parppeinvaara aukeaa aion olla siellä. Pysähtymässä hetkeen Kanteleen soittoa kuunnelleen. Inspiroitumassa Runokylän nähtävyyksistä ja istumassa auringonlaskiessa Parppeinpirtin terassilla karjalanpiirakoita maistellen.

Parppeinvaara, Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Koskettaen solumuistiani ja geeniperimääni. Nauttien siitä kaikesta kauneudesta mihin juurieni etsiminen ja itseni ymmärtäminen minut vie.

Kauneinta tätä päivää sinulle toivottaen

Riikka-Lea

Ravintola Parppeinpirtti

https://parppeinvaara.fi/runokyla

ÄKKILÄHTÖ VARKAUTEEN

Muutin Pohjois-Karjalaan esi-isieni sydänmaille. Lähemmäksi Karjalaisen näkijämummini sielun maisemaa. Katsomaan mistä verenperintöni enneuniin, vainajien yhteyteen, auranlukemiseen ja enteiden ymmärtämiseen kumpuaa.

Toinen mummini oli kuppari kansanparantaja. En tiedä missä hän oli syntynyt mutta äitini syntyi Etelä-Savon, Mäntyharjulla savusaunassa.

Minussa yhdistyvät heidän puolensa kauniina sekamelskana. Intuitiivinen parantaja. Se kaikki kiehtoo syvästi minua. Seuraan tiiviisti esi-äitieni jalanjäljissä, oppaani rajan takaa <3

Siinä siis alustus miksi löysin itseni sisustamassa ja ripustamassa verhoja ikkunoihin. Muutto pahvilaatikot revin kappaleiksi ja laitoin valtavan itkun säestyksellä roskiin. Meni hetki ennen, kuin pääsin kiinni ahdistukseni syihin.

Paikka on ihana. Suora luontoyhteys pihalta, ikkunan takana suuresti rakastamani metsä. Ensimmäisen aamuna kävi herra Närhi minua tervehtimässä. Närhen symboliikka tuo viestiä, että minun pitäisi ottaa huomioon tuleni. Elämän todellinen intohimo. Vapaus, itsenäisyys, seuraava suuri seikkailu.

Valkoiset feminiiniset koivut, joihin tunnen juuri nyt suurta yhteyttä, tuovat viestiä uusista aluista. Puhtaan valkoiset huonekalut (minulle värejä rakastavalle ihmetys) vahvistivat transformaatiota, uutta alkua.

VAPAUDEN ASEMA

Silti, jokin vaivasi kunnes tajusin, että olin haudannut unelmani matkustaa ja blogata verukkeilla ”mitä minäkin tiedän matkustamisesta” ja vielä vähemmän ”mitä minä osaisin siitä kirjoittaa”. ”Minäkö pitäisin matkablogia kuinka absurdia”.

Tajusin tarkastelevani jotain syvempää, kuin vain sitä minkälaiseksi luokittelen itseni näennäisyyksien valossa.

Näennäisyydet ovat niitä arvoja, joita ympäristömme meille syöttää. Ne ovat sitä kaikkea ulkoa opittua ulkokultaista mantraa, jonka syöttäminen alkaa meille jo rintamaidossa. Ihmisten tasapäistämistä. Jokaisen elämän samanlaista kulkua. Kun poikkeat valtavirrasta olet vaarallinen.

Nämä uskomukset pyrkivät kiinnittymään itseeni. Ne hämärtävät ymmärryksen mihin olinkaan kulkemassa? Suistavat pois polulta. Kun niin käy tulee epämääräinen ahdistus ja ihon kutina.

Ihon kutina ihan konkreettisesti. Luulin sairastavani syyhyä. Jokin yritti tunkeutua epätoivoisesti sisältäpäin tietoisuuteeni, kutkutti minua, teki hulluksi. Kunnes ymmärsin pysähtyä ja valaista tuon asian.

Eilen aamuna pidin pidot Jumaluuksille ja sitten menin kuuntelemaan enkeli visualisaatiota, Vastaanota selkeys projektiisi, saadakseni ohjausta. Rentoutuksen tilassa pääsin kosketuksiin asian kanssa. Päässäni rupesi soimaan Wild Thing i love you. Kappale on The Throgsien. Minun kesyttämätön puoleni Vesi-Apina ja toteutumattomat unelmat.

Oikeus elää omannäköistä elämää. Oikeus omiin mielipiteisiin. Uskon vapaus. Tasa-arvoinen oikeus pyrkiä onneen. Oikeus henkiseen kehitykseen ja kasvamiseen ihmisenä. Oikeus tehdä ja toteuttaa rakastamiaan asioita. Oikeus valita millä lailla toteuttaa vapauden asema omassa elämässään.

Ilman vapautta olen vain liukuhihna orja. Ohjelmoitu toteuttamaan, jonkun toisen määränpää minun elämässäni. Vailla omaa ainutlaatuista polkuani. Vailla uskallusta elää sitä.

Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema

Pakkasin siis reppuuni kahvia, pari salaatti leipää, vesipullon ja Ullalle kupin. Hyppäsimme autoon ja lähdin ajamaan. Mieleeni välähti Varkaus, joten otin suuntimaksi sen. Ja tässä minä nyt istun. Aurinko paistaa ulkona mutta haluan kertoa teille, jotain matkastani Varkauteen.

MATKALLA VARKAUTEEN

Huuma iski minuun heti käynnistäessäni auton. Vapauden huuma. Kuuntelin Wild Thingiä ja hoilasin täysillä. Aurinko porotti tehden lämmityslaitteen ajoittain tarpeettomaksi.

Huusin riemusta WUHUU ja ulvoin. Ulla yhtyi ulvomiseen ja ajoin ja ulvoimme. Pähkähullu lauma, vapauden tunteen juovuttama. Naurua, korkealentoista fiilistä ja aurinkoa.

Mitä muuta voisit lauantailta toivoa? Mieli joka tavoittelee taivaita, alla musta auto, joka on kaikesta huolimatta, kiidättänyt minua jo puolitoista vuotta hihna huutaen paikasta toiseen.

En osannut yhdistää Varkautta mihinkään vaikka nimi oli minulle ennestään tuttu. En katsonut kartasta missä se on katsoin vain navista kilometrit ja annoin palaa.

Viinijarvi. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema

Seurailin tietä numero 23 Joensuusta. Yllätykseni tulin Etelä-Savoon. Tie oli pitkälti sulaa vaikka lunta oli ajoittain varsinkin pikkuteillä minne matkallani poikkesin.

Olen aina pitänyt autolla matkailusta juuri siitä syystä, se antaa mahdollisuuden poiketa sivupoluille.

Suureksi hämmästyksekseni näin yhtäkkiä Heinäveden kyltin. Se kutitti muistoissani jotain syvää mutta en löytänyt impulssilleni yhtymäkohtaa. En ennen, kuin näin Valamon luostari kyltin.

Hämmentyneenä jarrutin ja käänsin oikealle. Rupesin nauramaan. Olin muuttanut esi-isieni maille ja yhtäkkiä minut ohjattiin paikkaan, jossa olin käynyt lapsena isäni kanssa.

Me matkustelimme paljon asuntovaunulla. Niin Valamon munkki luostari, kuin Lintulan nunna luostarikin ovat piirtyneet muistiini. Lintula sen vuoksi, että pelkäsin nunnien kaapuja luullen heitä peikoiksi.

Parkkipaikka oli autio Koronaviruksen vuoksi. Ei auton autoa vain paljon lunta. Minä kävin silti kuvaamassa tuon kauniin rakennuksen ja nauroin ihastuksesta. Otin kuvan ja lähetin sen pikkusiskolleni ”Terveisä Valamosta”. Palatessani autoon selitin Ullalle innoissani ”olen ollut täällä lapsena”.

Akkilahto Varkauteen. Valamon luostari. Kuva Vapauden Asema

Kääntäessäni auton ja lähtiessäni jatkamaan matkaa rupesi stereoistani kuuluumaan House of Rising Sun kappale. Miten kuvaavaa tämän hetkiseen elämääni. Verrattuna siihen, kun kävin siellä silloin ja kaikki tapahtumat siinä välillä. Joku suuri karman lehti oli juuri kääntynyt.

Vaikka saatamme uskoa, että elämämme perustuu sattumiin ja me itse valitsemme mihin kuljemme minä uskon toisin. Sydämestämme tulleet valintamme johdattavat meidät sielumme tielle , jota meidän pitää kulkea. Mikään mutka ei ole väärä tai merkityksetön. Kaikella on merkitys.

Sinun pitää vain avata mielesi ja keskustella itsesi kanssa. Huomata yhteytesi universumiin. Ymmärtää, että koko elämä, kaikkine kokemuksineen on ollut samaa sarjaa, tuoden sydämen ja mielen jalostumista.

Matkani Varkauteen jatkui. Selvisi, että se sijaitsee Pohjois-Savon eteläisimmässä osassa. Mietin mitä halusin nähdä siellä. Ajoin ohi Kanavamuseon kyltin. Huomasin suuret tehtaat, silti ihastelin kaupunkia. Jokin omaleimaisuus sen energiassa kiehtoi.

Akkilahto Varkauteen, Komminselan silta, Kuva Vapauden Asema

Voisi luulla, että kaikki kaupungit ovat samanlaisia. Paljon ihmisiä, rakennuksia, suunnilleen samat ostospaikat mutta silti jokin energia niissä tekee joistain viehättävämpiä, avoimempia ja toisista sulkeutuneempia pois työntävämpiä. Varkaus kuului ehdottomasti ensimmäiseen kastiin. Avoin iloinen, kiehtova.

PAIKALLISTEN NÄKEMYKSIÄ

Ollessani Salen parkkipaikalla mieleeni iski ajatus haastatella paikallisia. sen perään iski pelko en voi tehdä sitä. Näin pariskunnan kävelevän kaupasta ulos.

Purin hampaat yhteen selättäen pelkoni, kun he olivat jo kävelleet autoni ohi ja huudahdin: Anteeksi saisnko kysyä teiltä erästä asiaa? He hymyilivät iloisen välittöminä ja kehottivat kysymään. Kerroin olevani turistimatkalla Varkaudessa ja haluavani tietää mitä minun kannattaisi nähdä?

Koronan autioittama kaupunki. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema

Ensimmäinen kirjallinen maininta Varkaudesta löytyy Pähkinäsaaren rauhan aikoihin 1300 luvulta. Kaupunki on rakentunut sellu tehtaiden ympärille, joista osa on jo kiinni mutta edelleen se tuottaa sellua ja kartonkia.

He neuvoivat minut myös Puurtilan sillalle ja katsomaan vanhaa Varkautta. Oli myös, joku upea hieno nähtävyys, jonka nimi meni minulta ohi koska sinne oli kuulemma vaikea löytää.

Iloinen tutkiva mieleni oli ottanut vallan. Se epäilys, joka minuun iski, heti saatuani idean, ”voisinko hiukan haastatella ihmisiä” melkein esti minua tekemästä sitä. Onneksi ylitin itseni. He olivat nauravaisia, iloisia ja minun päiväni parani ennestään. Kiitos teille <3

Ei muuta, kuin etsimään Puurtilan siltaa ja harhailemaan. En välittänyt pitää navia päällä. Monesti ajan kaupungeissa juuri niin intuitioni voimalla ja hämmästelen mitä kaikkea löydän. Osuin Käsityökadulle. Nimi kiehtoi ja päätin ajaa sen. Vaikka tie oli tyypillinen teollisuus katu autokorjaamoja ynm. tunsin historian havinan nimen vuoksi.

Harhailin takaisin autioon keskustaan, jonka katuja reunustivat suljetut liikkeet. Osuin hassun näköisen korkean rakennuksen eteen, sen huipulla luki Tornikahvila.

Liikenneympyrä ja Nesteen K-market. Kävelin valtavaan isoon tyhjään kompleksiin ja ostin Ullalle koiranmakkaran matka evääksi.

Tornikahvila. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema.

Kyselin kassaneidolta -Mikä on Varkaudessa parasta? Vastaus tuli heti -Vesistöt. Kysyin mikä on -Maagisin paikka Varkaudessa? -Nyt heitit pahan hän sanoi ja jäi miettimään. Sitten hän tuumasi, että -Jos haluat nähdä jotain upeaa niin käy Kämärin luontopolulla. Kämärin luontopolku

Parkkipaikalla Ulla hotki makkaran melkein kuorineen ja nautti palanpainikkeeksi vettä. Katsoin kelloa ja mietin, että on pakko lähteä ajelemaan kotia kohti, joten luovuin luontopolulla käymisestä.

PUURTILAN SILTA

Päätin samalla, että pakkaan yöpymislaukun valmiiksi seuraavia reissuja varten. Harmittelin hiukan, etten ollut löytänyt Puurtilan siltaa. Mutta, kun laitoin Navigaattorin kohti Joensuuta se neuvoi meidät juuri sen sillan kautta.

En ollut tullut sitä kautta kaupunkiin, joten ihana sattuma vei minut sinne mikä minua kutsui.

Ajoin ihanien asuinalueiden läpi, osuin melkein Bandidosien tallin seinään (siinäpä sitä olisikin ollut rysäys, terve tulin kahville) ja yhtäkkiä nousin valtavan jyrkkää mäkeä ylös ja tajusin, että tämän oli oltava se. Silta josta avautuisi kuulemma upeat näkymät. Ja se oli totta.

Puurtilan/Komminselan silta. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema.

Itseasiassa sillan virallinen nimi on Komminselän silta. Se on rakennettu vuonna 1972 lähes 25 metriä korkeaksi, jotta laivat mahtuisivat sen alta. Se lukeutuu Suomen korkeimpiin siltoihin.

Sillalla oli vilkas liikenne, joten en voinut pysähtyä siihen. Harhailin sillan alla olevilla omakotialaueilla mutta en keksinyt parkkipaikka.

Kysyvä ei tieltä eksy päätin ja näin miehen ja pojan pelaamassa sählyä erään talon edustalla. Selitin ongelmani. Halusin kuvata sillalta mutta minne jättää auto?

Hän mietti tovin ja sitten muisti -Onhan täällä se asuntomessualueen parkkipaikka! -Onko täällä ollut asuntomessut? Naurua ja huitaisu kädellä- Juu joskus -80 luvulla hän totesi ja neuvoi minut paikalle.

Vihikoira Ulla tomerana katsomaan Puurtilan siltaa. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema.

Kävelimme sillalle jossa tuuli niin navakasti että pipostaan sai todella pitää kiinni. Aurinko ja pilvet olivat vaihdelleet koko matkan ajan. Näin kävi myös sillalla. Näköala oli upea. Ulla seisoi rauhassa minun säätäessäni kameroiden kanssa.

Pois lähtiessä tuuli tempaisi Ullan kakkapussit irti hihnana perässä. Tuulen pöllyttäessä niitä eteenpäin ajoradalla minulla oli täysi työ roikkua Ullan hihnassa kiinni koska neiti halusi hakea ne takaisin. Lopulta tuuli pelmautti ne sillalta alas ja hetkeksi neiti sekosi täysin yrittäen tunkea itseään sillan pienojen välistä.

Kävelimme loppumatkan autolle. Hymy huulillani ei laantunut. Tunsin eläväni. Rakastavani koko maailmaa. Sen hetken tyytyväisyys on kuvaava tunne, joka syntyy vain silloin, kun teet aidosti sitä mitä rakastat.

Aurinko ja varjo vuorottelivat matkan aikana. Akkilahto Varkauteen. Kuva Vapauden Asema.

Päivän saldo oli huikaiseva. Annoin jälleen itselleni luvan tehdä sitä mitä rakastan. Tutkimusmatkailijan sydämeni sykki kiivaammin. Koko kehoni oli elossa, läsnä, onnellinen.

Vapauduin elämän tylsyydestä, joka kohtaa minut hyvin pian, kun en tee itselleni rakkaita asioita. Opin siis itsestäni lisää. Tapasin uskomattomia ihmisiä, jotka rikastuttivat päivääni ja kokemuslistaani entisestään.

Miten paljon sainkaan tietoa paikallisilta ihan muutaman minuutin keskusteluilla. Näiden tietojen kahlaamiseen netistä olisi mennyt tuntikausia. Ja se olisi ollut vain esittelytietoja, ei jotain niin henkilökohtaista. Kertomus miten he näkivät asuinpaikkansa. Mitä arvostivat. Se ylpeys ja ilo mikä tuli ilmi oli juuri sitä mitä etsin paikoista.

Ei minun tarvinnut löytää Varkaudesta maagista paikkaa. Kohtaamani ihmiset olemuksellaan, tiedoillaan, avoimuudellaan he tekivät siitä uskomattoman maagisen paikan. Rakkaudellisen seikkailun halki Koronan sulkeman Suomen.

Kauneinta valoa Päivääsi <3