KAUNIIN PERHOSEN HERÄÄMINEN (Elämänmuutos tarina)

Sain kunnian olla todistamassa yhtä elämän suurista hetkistä. Sitä hetkeä, jolloin kaunis perhonen herää, levittää siivet ja löytää oman voimansa elämänmuutokseen. Sen ensimmäisen askelen kohti itsensä rakastamisen taitoa.

Matkustin ystäväni luokse Koivulan tilalle Kauniiseen Kuruun. Tarkoituksena hyvästellä toinen ystäväni, joka on muuttamassa elämäänsä suurelle rytinällä ja muuttamassa pois Suomesta. Hänen elämänsä rakkaus odottaa häntä.

Rajojen sulkeutuminen ja Pandemia estivät häntä lähtemästsä jo varatulle matkalle toukokuussa. Muutos on tietenkin tuonut valtavasti pelkoja ja ihmettelyä mitä nyt? Mitä seuraavaksi käy?

Niin moni kokee juuri nyt samanlaisia tunteita. Epävarmuutta hetkessä ja tulevaisuudesta. Haluaisin sanoa, että vaikka emme aina turvattomuuden tunteen iskiessä huomaa, niin joskus muutoksessa piilee arvokkain lahja mitä elämällä on meille antaa.

Matkustin torstaina tilalle ja vaikka jälleennäkeminen oli hienoa niin torstaita varjostivat huonot uutiset, vihaisuus ja tyytymättömyys. Seuravana päivänä päätimme vain heittäytyä tilalalta ulos ja lähdimme keskustaan ostamaan jäätelöt ja kiertelemään Kurun nähtävyyksiä.

Tultuamme takaisin tartuimme tilan töihin. Aikani polttopuita sahattuanai luovutin sahan ystävälleni ja tartuin itse monen kymmen vuoden tauon jälkeen kirveeseen. Hirvitti ja Koivulan emäntä tokaisikin, että ottakaa valmiiksi esiin hätänumero. No onneksi sitä ei tarvittu mutta fyysinen työ ja sen jälkeinen sauna puhdisti kehosta loputkin viha hormoonit laittaessaan kehoon jumiutuneen energian virtaamaan.

Istuimme kodin sydämessä, keittiössä, keskustellen. Kuuntelin ystäväni puheita ja jossain kohti päätin vihdoin keskeyttää hänet. Kuulin hänen puhuvan itsestään vähätellen ja mollaten. Se kaikki oli minulle niin tuttua. Käskin hänen lopettaa ja kuunnella itseään.

Minä näin hänessä kauneutta, jolle hän oli tulllut sokeaksi mielen mallien ja arvottomuuden kokemusten alla.

Kerroin hänelle kuinka kauniina näin hänet ja kuinka väärin hän kohteli itseään. Kyyneileitä vieri hänen silmistään ja hän ihmetteli, kuinka voin tietää. Kerroin kulkeneeni tuon matkan. Muuta en osannut. Halasimme.

Seuraavana päivänä vaadimme edelleen Koivulan emmännältä lähtemistä jatkamaan kesken jäänyttä nähtävyys kierrosta. Olimme jo edellisenä päivänä ottaneet valokuvia ja ruvenneet nauramaan vatsakippurassa otoksillemme.

Kanavalla otin kuvan, jota kaunis perhosen toukkamme kommentoi: Ihan, kuin bändi kuva.Näytän ihan heviäijältä. Sanoin juu Slayerista. Nauroimme. Mutta tiesin jo minne olimme menossa.

Olin tiennyt, että ystäväni oli hurahtanut juomaan vihreää teetä mutta vasta nyt, kun olimme pitkästä aikaa samassa tilassa vaihdoimme muitakin kuulumisia, kuin suhteidemme tilaa 😀

Tajusin, että hän oli löytänyt intohimonsa. Miten paljon hän tiesikään ja miten hänen silmänsä hehkuivat ja koko olemus muuttui, kun hän selitti meille kaikkea teehen liittyvää. Viljelystä, lehdistä, lajikkeista, valmistuksesta.

Ystäväni. kauniin perhosen muutos (elämänmuutostarina)

Päätimme herkutella ja hän hauduttaisi meille teetä. Halusin ottaa kauniista astioista kuvia ja hänestäkin.

Juotuamme teen kysyin olisiko hän jo valmis kokeilemaan Reikihoitoa. Siitä oli ollut aiemmin puhetta, että jos hän haluaisi testata tekisin mielelläni hänelle Reikihoidon.

Seuraavan aamuna kysyin saisinko käyttää illalla ottamaani kuvaa hänestä, kun hän kaatoi teetä. Hän katsoi kuvaa ja mietti, että voisin ottaa paremmankin.

ystäväni kauniin perhosen muutos (elämänmuutos tarina)

Koivulan tilan kuisti on kaunis ja viihtyisä. Silti käytännöllinenkin. Rakastan istua siellä ja päätimme hauduttaa uudestaan teetä juuri siellä.

Ystäväni poistui laittamaan ripsiväriä. Hän oli sitaissut myös hiuksensa ylös. Katsoin hänen Slayerin paitaansa ja kysyin olisiko hänellä jotain muuta vaatetta taikka lilaa väriä? Hänellä ei ollut mutta Koivulan emännän kaapista löytyi kaunis kimono.

Ehkä kumpikaan meistä ei odottanut aidosti sitä mihin kolme päivää oli meidät tuonnut. Miten intuitio johdatti meidät siihen hetkeen, turhautumisten purkamisen, keskustelujen ja Reikihoidon jälkeiseen tuokioon.

Hän oli muutokseen valmis. Kun hän kääntyi katsomaan takanaan olevaa kukkasta annoin kännykkäkamerani laulaa. Näytin hänelle kuvan. Ja hänen ensireaktionsa oli sama, kuin omani vuonna 2013 nähdessäni Maria Kalmin minusta ottaman kuvan.

Kädet lensivät kasvoille, silmien kostuessa. Aidon epäuskon ja suuren liikutuksen koskettaessa hänen sydäntään: Mitä Ihmettä Olenko Tuo minä? Olenko minä noin kaunis? Näetkö sinä minut tälläisenä?

Kyllä ja niin näki myös kamera. Koivulan emäntäkin innostui ja haki ystävälleni kauniin mekon. Siinä hetkessä, siinä häikesevässä muutoksen tuulon puhalluksessa kaunis, herkkä supermalli oli syntynyt.

Hän loi nahkansa kuistin lattialle ja minä päätin varmistaa, ettei hän koskan enää palaisi ihmisten ilmoille tuntien halua piiloutua roolinsa taakse vaan näyttäisi maailmalle kauneutensa ja ainutlaatuisuutensa. Oman aidon itsensä.

Hän oli ja on niin upea, että palaan katsomaan usein hänen kuviaan ja miettimään miksi piilotamme moisen upeuden pelon roolin taakse?

Mikä saa meidät tuntemaan itsemme niin arvottomiksi, että haluamme sulautua maahan kävelessämme muiden joukossa?

Minä tiedän hänen tarinanasa ja minä tiedän omani. Minä tiedän miksi vuosikausia kuljin kyyryssä ja piilouduin mustiin vaatteisiin. Nimettömyyteen.

Minä tiedän myös hetken elämässäni, kun lakkasin tekemästä niin ja aloin rakastamaan itseäni. Se oli se hetki, kun sanoin elämälle ja muutokselle; tervetuloa olen valmis.

Ystäväni Kauniin perhosen muutos

Nyt sain olla todistamassa samanlaista hetkeä rakkaan, ihanan, kauniin, nauravaisen, leijona naisen elämässä.

Naisellinen femiinin energia oli saavuttanut hänet <3

Tuossa hetekssä hän löysi ymmärryksen epäonnelleen ja sanoi, että nyt hän tietää miksi ei päässyt matkustamaan maasta toukokuussa. Uskon hänen tavoin, että taianomaisella kohtaamisellamme oli tarkoitus <3

Puhuimme ja minä lähdin sieltä ajamaan ihmeissäni ja kiitollisena siitä mitä sain todistaa. Olin inspiroitunut mutta myös väsynyt. Tiesin, että olin saanut todistaa ihmettä, maailman suurinta taikaa. Hetkeä jolloin ihminen muuttaa käsitystään itsestään ja koskettaa sydäntään vapautuen pienen minän kahleista.

Hän alkaa uskomaan itseensä ja niihin oviin, joita meillä jokaisella on mahdollisuus elämässämme avata.

Oviin jotka ovat silattu rakkaudella ja luottamuksella itseemme.

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

Rakkaudella Riikka-Lea

OPETTAAKO KUOLEMINEN MEITÄ RAKASTAMAAN?

Kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla? Alkaako kuoleminen kohdusta? Synnymme vanhetaksemme, kuollaksemme. Kuinka pelottava asia tuo onkaan. Ja silti kaikkinensa niin tarpeellinen. Uudistuminen. Erilainen ovi. Kuolema.

Olin jo vuonna 2018 päättänyt haluavani blogata ja matkustaa. Mietin miksi tämä ei toteutunut? Ja tänään tajusin sen. Koska minä riipuin kiinni kaikessa vanhassa. Energeettisesti.

Ei elämää muuteta sormia näpsäyttämällä sillä eilisen peto on edelleen irti kaapissasi. Menneisyyden kipuineen, tuskineen, toimintatapoineen.

Tammikuussa minulle tuotiin vahvasti matkabloggaamista mutta palasin silti takaisin pyörimään samoissa vanhoissa nurkissa.

Päätin julkaista kirjani, auttaa ihmisiä. No heitä lähetettiin sitten ovista ja ikkunosta. Olin hämmentynyt. Halusin toki auttaa mutta olisin rajannut sen toisiin hetkiin. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan käytettävissä.

Vasta tänä aamuna tajusin mistä oli kysymys. Vetovoiman laki.

Ei auttajan roolini jäänyt tauolle, kun halusin. Se seurasi minua jokaisessa kirjoituksessa. Jokaisessa postauksessa missä siitä puhuin.

Olen aiemminkin maininnut, että joskus joku asia pitää katsoa miljoonaan kertaan ennen, kuin tietoisuuden ovi paukahtaa auki. Se on aina pidempi prosessi vaikka lopullinen oivallus on se mitä me näemme.

Tapasin kesällä ihanan ihmisen, jolle en halunnut kertoa tarinaani. Luulin pelkääväni sen kertomista. Vierelläni olevat ihmiset sanoivat, että minun olisi kerrottava.

Vasta myöhemmin ymmärsin kysyä, että miksi minun olisi kerrottava tarinani? Tulevatko muutkin ihmiset tapaamiseen ja kertovat heti menneisyytensä tapahtumat?

Tosiasiassa en luonut uutta elämää vaan riipuin kiinni vanhoissa kaavoissa. Olin siellä taas menneisyydessäni. Kertomassa samaa vanhaa tarinaa. Luomassa elämääni sen ympärille mitä olin eilen.

Tajusin, etten halunnut puhua siitä koska se oli lakannut määrittelemästä minut. Minä olin lakannut määrittelemästä itseni eilisten tekojeni kautta. Se oli muttunut merkityksettömäksi sillä hetkellä, kun painoin enteriä ja julkaisin kirjani.

Työni oli tehty mutta mieleni, hitain elimemme, ei ollut vielä mukana. Se loi edellen vanhaa energiaa ympärilleni.

Se piti kiinni erillisyyden rooleista, joita egomme näyttelee pimeän puolemme peleissä.

Se oli jotain johon olin tottunut. Eiliseen. Kuka olin eilen.

Sillä kertomalla samaa vanhaa tarinaa elin sitä uudelleen ja uudellen. Ja se ei enää ole minun tarinani. Se oli se, joku toinen. Se rikottu tyttö, kauan, kauan sitten.

Olin luonut niin monta tuskan ja roolien kerrosta itseeni, että minulla meni aikaa puhdistaa se kaikki. Huomata sen kaiken turhuus ja tarpeettomuus.

Mikään ei voi tapahtua ennen, kuin uskaltaa kohdata, uskaltaa luopua. Kuolla.

Suojamuureistaaan. Kivustaan. Tuskastaan. Rooleistaan. Ja nähdä itsensä sellaisena, kuin olit syntyessäsi ennen, kuin kaikki alkoi kerääntyä sinuun, kuin likainen vaippa.

Sillä ihminen luo itseään, joka hetki uudelleen ja uudelleen. Valiten minkä roolin vedän ylleni juuri nyt. Mitä uskon tarvitsevani puskuriksi ulkomaailman ja minun välilleni juuri nyt. Minkä uskon olevan elämänpolkuni.

Roolien massakerrostumat. Mukanaan, jokaisen roolin kipu ja vääristynyt turvallisuuden kuvaelma.

Me hukumme siihen kaikkeen, rooleihimme, uskomuksiimme ja lopulta emme tiedä mikä peilikuva on oikea.

Ja juuri se oli se kysymys, jonka esitin alunperin itselleni: Kuka minä olen?

Ja sen jälkeen aloin kuolemaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä sitä on uudistuminen. Itsesi synnyttäminen. Kuolemista. Luopumista.

Aloin riisumaan kipujani ja tuskaani sekä roolejani kulkien kohti sisintäni. En ohjautuen ulkoapäin vaan sisältä.

Ensin oli tarve tulla näkyväksi ja lopulta vain sillä oli väliä, että minä näin itseni. Tunnustelin itseäni, kuin kauneinta ihmettä. Olenko tuo minä? Juuri tuo?

Monien asioiden summa. Monitaitoinen ihminen.

Ei suurin kipu tullut siitä, ettei minua nähty. Suurin kipu tuli sinä hetkenä, kun minä näin itse itseni.

Mietin kuinka kauan olinkaan peittänyt tuon kauniin olennon kaiken taakse. Egon valitsemien roolien. Tuskani roolien. Eheytymisen roolien.

Kirjani julkaisu oli tuonnut minut juuri sinne minne halusin. Vapaaksi. Henkisesti.

Me luomme omaa elämäämme. Koko ajan.

Luullen, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Mutta se ei pidä paikkansa.

Me voimme aina valita mitä haluamme elämäämme ja mitä emme.

Se mihin keskitymme todellakin kasvaa sisimmässämme. Elämässämme.

Nyt kaikki on niin selvää.

Mietin miksi luovuin kaikesta ja lähdin matkalleni? En ole aina pystynyt ymmärtämään sitä. Se oli jotain suurta. Valtavaa, se kaikki mitä minulle tapahtui siellä. Kuten tiedätte en ole pystynyt kirjoittamaankaan siitä, kuin pinta raapaisuja.

Näin kauan minulla meni nähdä se kaikki mitä tuo hullu hyppy tyhjyyteen toi elämääni. Enhän voinut nähdä sitä ennen, kuin olin aidosti tehnyt loppuun sen minkä aloitin 2013. Itseni etsimisen.

Tänään näin mitä löysin matkaltani.

Löysin omat kasvoni. Ilman peilejä. Ilman häiveverhoja, sillä matkallani maailmassa olin vain minä. Kielitaidoton ihminen.

Kun et voi keskustella kenenkään kanssa et voi myöskään luoda rooleja, joita oletat tarvitsevasi ulkomaailmaa vastaan. Silloin kohtaat sydämesi kielen. Aidon itsesi. Ja sinä opit luottamaan itseesi. Täydellisesti.

Energiaasi, intuitioosi, elämän tuomiin lahjoihin.

Joku voi kokea saavansa turvan paikasta. Minä löysin turvan sydämestäni. Elämästäni.

Henkinen uskallus päästää irti kaikesta ja luottaa elämään korvattiin minulle suurimmalla lahjalla.

Rakkaudella elämään. Itseeni.

Sillä, kun me olemme elossa, me olemme elämä.

Minä olin kulkenut valtavan matkan henkisesti enkä minä tarvinnut mitään muuta, kuin sen mikä oli rinkassani. Sydämen rikkaus ei tarvitse tyhjiä tapetteja ympärilleen.

Ihminen ei ole tekonsa. Hän on kokemustensa ja ymmärryksensä summa, joilla hän katsoo itseään ja muita nähden heidän sielunsa. Heidän voimansa ja sydämensä.

En ole enää vuosiin halunnut kysyä ihmisiltä kysymystä mitä teet työksesi?

Olen halunnut kohdata ihmisiä, jotka katsovat hiljaa silmiini ja tietävät kuka minä olen.

He tuntevat sen, koska ovat kulkeneet tuon matkan.

Minun sisimpäni tietää, että itsessäni, minussa, minä olen rauhallinen ja ääretön.

Elämän lapsi.

Ihminen syntyy tänne kuollakseen. Kuoleminen on suurin luopuminen.

Olen käynyt läpi liian monta kuolemaa luovuttaakseni juuri nyt.

Uskallus luopua, on rakkaus elämää kohtaan, sillä vasta se näyttää keitä me todelle olemme.

Uskallus luopua opettaa meitä kuolemaan.

Ja, kun osaamme kuolla me opimme elämään.

Kuolla tuhat kuolemaa löytääkseen yhden elämän. Minun omani.

Itseni.

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

Tämä on viimeinen bloggaus Itsensä Rakastamisen Taito osioon. Olen tullut matkani päähän ja sen uuteen vaiheeseen. Uuden luomiseen.

Minun tarinani? Kuka tietää 🙂 Minä odotan sitä. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Tunnen olevani kahleeton, vapaa.

Rakkaudella, rohkeudella, vapaudella Riikka-Lea