Omaa arvottomuuden tunnetta on ollut haastavaa parantaa. Kun on ollut alisteisissa suhteissa ikänsä menee aikaa ennen, kuin on löytänyt oman itsensä äärelle. Oman voimansa luokse.

Se palautuu pikkuhiljaa mutta silti aina välillä huomaa takautuen olevansa taas horjahtanut pois omasta keskuksestaan. Uponnut vanhaan energiaan.

Viime aikojen syvimmät opit ovat olleet niitä hetkiä, kun olen lakannut kuuntelemasta itseäni. Maailma on rakentunut niin, kuin se on rakentunut. Koulusurmia, hyväksikäyttöjä, huijauksia. Me voimme parantaa maailmaa, mutta me voimme tehdä sen vain omalta osaltamme.

Muuttamalla itseämme. Löytämällä omat rajamme ja rajaamalla sen mitä sallimme elämässämme. Vaikka kuinka olisimme sitä mieltä, että joku asia on yksilön asia, niin aika harvoin mikään rajaantuu, vain yksittäiseen tekoon, yhden ihmisen elämään. Yksilön vapaus on hienoa mutta myös yksilöllä on vastuu yhteisöstään halusi hän sitä taikka ei. Sillä lailla kulkevat elämämme langat kietoutuen ja limittyen toisiinsa, koskettaen ja hipaisten.

Sillä halusimme tai emme me kaikki matkustamme samassa aluksessa samaan suuntaan. Aluksessa nimeltä maapallo ja täältä pääsee pois vain yhdellä tavalla. Paluulippuja ei tarjoilla. Paitsi, ehkä legendalle nimeltä Jeesus.

Pitkälle vietynä missiona yksilön hyvinvointi tarkoittaa koko maapallon hyvinvointia. Jos jokainen ihminen voi aidosti hyvin rakastaen itseään niin silloin maailmamme on se paratiisi, jollainen jokainen meistä haluaisi sen olevan.

Olin viime vuonna ostamassa autoa. Kun minulle tarjottiin autoa, olin ensin onneni kukkuloilla. Juuri budjettiini sopiva. Jossain kohti sisälläni rupesi nakuttamaan itsepintainen ääni ”Se on liian halpa”. Kuuntelin ja mietin. Halusin silti kovasti uskoa, että tuttavani ystävä ei minua vedättäisi.

Halussani uskoa, johonkin parempaan maailmaan kuittasin intuitioni viestin työntämällä sen tylysti syrjään.

Jokainen voi arvata miten kaikki päättyi. Ostin auton ja jo kotimatkalla alkoivat viat. Moottorin vikavalo syttyi ja auto puolsi voimakkaasti vasemmalle.

Seuraavana päivänä selvittelin asiaa ja myyjä väitti, että olin ajanut auton kuoppaan. Silloin siinä hetkessä varmistui se mitä olin jo yön kipuillut. Minua oli vedätetty ja kunnolla. Mietin kaupan purkamista ja tässä vaiheessa myyjä sanoi korjaavansa viat.

Olin täynnä kiukkua, olin niin vihainen hänelle, ettei ole tosikaan. Kuitenkin tajusin melkein saman tien, että olen vihainen itselleni. Suunnattoman vihainen, koska en kuunnellut itseäni. Häpeissäni siitä, etten luottanut itseeni ja alitajuiseen tietooni.

Miksi en sitten purkanut kauppaa? Minuun iski ”laiskuus”, selittely ”oma moka”, ”en nyt jaksa taistella”, surullisuus, että joku vedätti minua. Selitin oman tahdottomuuteni taisteluun kaikella tuolla, vaikka kyse oli ainoastaan siitä, että olisin joutunut kohtaamaan omat kipuni. Vanhan arvottomuuden tunteeni, joka on seurausta kaikesta menneestä. Se nostaa vielä aika ajoin päätään vaikka osia siitä olen jo purkanutkin.

Oli helpompaa mennä siihen tuttuun ja turvalliseen ”antaa olla” mantraan. Oli helpompaa luopua omasta voimastaan ja antaa jonkun kävellä kaikkien rajojeni yli. Se oli vielä sitä vanhaa nyrkeillä minuun taottua arvottomuutta.

Pidin auton ja vuoden aikana se on ollut suurin opettajani. Koko vuoden se on muistuttanut miten tärkeää on kuunnella itseään aidosti ja varsinkin Luottaa kuulemaansa. On myös suunnattoman tärkeää minkä viestin välitämme maailmalle itsestämme mutta kaikkein tärkeintä on se minkä viestin omalla käytöksellämme välitämme itsellemme.

Asiat eivät todella muutu ellei niitä aktiivisesti muuta. Ei käy niin, että joku päivä heräämme paratiisissa ja kaikki on kaunista ja kullalla silattua. Me olemme luoneet, meistä ihan jokainen, tämän päivän maailman missä elämme ja me maksamme sitä laskua kuka mitenkin.

Siksi sanoin, että voimme muuttaa maailmaa vain muuttumalla itse. Kohtaamalla omat kipumme, eheytymällä. Löytämällä itsemme luokse. Kun olemme omassa voimassamme, tiedämme kuka olemme. Silloin emme putoa enää traumojen asettamaan kuoppaan. Itsensä kanssa on tehtävä työtä ja on opittava/opeteltava erilainen käytös sen kaiken entisen tilalle.

Se ei muutu pelkästään sillä että puramme asiat puhumalla ja kehostamme vaikkapa Reikihoidoilla, vaan meidän on myös aktiivisesti opittava uutta. Opittava uusi tapa toimia. Koulutettava itsemme rakastamaan itseämme ja näytettävä se myös itsellemme teoillamme. Joskus minusta tuntuu, että pyörin samojen oppien kimpussa jatkuvasti mutta aina silti huomaan kasvuni ja se on ilahduttavaa.

Laiskuus todellakin välillä iskee ja putoan siihen helppoon ”tuttuun ja turvalliseen” ei tekemiseen, kaiken sallimiseen. Jokainen valintamme luo maailmaa. Jopa valitsematta jättäminen on teko. Vastuustaan ei voi luistaa sulkemalla silmiään.

Tässä tapauksessa päätin olla taistelematta. Se sai minut niin ärsyyntyneeksi itseeni ja tarjosi valtavan opin. Ellen minä pidä huolta omista rajoistani voinko silloin osoitella sormella muita elleivät he pidä huolta omistaan? Onko minulla silloin oikeutta peräänkuuluttaa voisiko, joku tehdä jotain?

Kuka se mystinen Joku on? Me jokainen olemme vastuussa siitä kuinka annamme itseämme kohdella. Me olemme myös vastuussa kanssakulkijoillemme annammeko jonkun asian jatkua.

Raiskaukseni jälkeen minulle oli itsestään selvää tehdä siitä ilmoitus. Kun myöhemmin kuulin, että hän oli raiskannut ennenkin ja siitä oltiin tietoisia se sai minut hämmentymään. Se sai minut kysymään: Olisiko hänet voitu pysäyttää aiemmin?

Kun tiedän millaiseen häpeään sitä joutuu raiskauksen jälkeen ja kuinka toimintakyvyttömäksi se ihmisen tekee se on sama asia mikä minulle sattui automyyjän edessä. Putosin vanhaan tuttuun häpeään, enkä jaksanut taistella.

Ja tässä tulemme vastuuseen itseämme kohtaan sekä kanssakulkijoita.

Millainen olo minulla olisikaan, jos olisin purkanut kaupan?

  1. Olisin antanut hänelle selvän viestin :Kusettaminen ei ole sallittua.
  2. Ja olisin kertonut itselleni: Luota minuun. Pidän sinut turvassa. Olet minulle rakas.

Nyt kerroin hänelle” kusettaa saa” ja itselleni jälleen kerran : Olet arvoton. Tämän tein sillä, etten luottanut intuitiooni. Ja, kun se selvisi, en korjannut asiaa. Olin muuttunut itselleni niiksi kaikiksi ihmisiksi, jotka silloin lapsena minua pahoinpitelivät. Olin muuttunut itselleni koulukiusaajikseni, miehikseni, jotka pettivät minua ja olin muuttunut raiskaajakseni.

Tuo autokauppias ei tehnyt minusta arvotonta minä tein sen ihan itse.

Juuri tämän takia jokaisella teollamme on väliä. Sillä miten valitsemme. On helppoa selittää, ettei joka asiaan kannata puuttua mutta millä vedämme arvon siihen, mitkä ovat niitä tärkeitä asioita? Minulle olisi ollut tärkeää, että joku olisi uskaltanut ennen minua tekemään ilmoituksen raiskaajasta. Mutta jollekin toiselle voi olla suunnattoman tärkeää, että olisin laittanut rajat tuolle autokauppiaalle.

Kokemuksia ei voi arvottaa mutta niissä on sama oppi. Ellen tee mitään minun on kärsittävä seuraukset ja kyllä minun on kärsittävä seuraukset myös toisten teoista taikka tekemättömyyksistä.

Tässä kohtamme yksilön vastuun yhteisöään kohtaan. Me emme matkusta jokainen omassa pallossamme samaan suuntaan vaan kaikki tässä pienessä aluksessamme ja jokainen teko johtaa aina johonkin toiseen.

Huomaamatta tapaus josta peloissani kohdata omaa kipuani laistoin toi minut siihen, että lakkasin seisomasta itseni takana. Olemasta itselleni se suurin turva. Lakkasin seisomasta omassa voimassani ja luomasta maailmaan hyvää. Minä hyväksyin kaltoinkohtelun ja minä kohtelin itseäni kaltoin.

Välinpitämättömyys synnyttää välinpitämättömyyttä. Ja, kun lakkaan välittämästä siitä miten kohtelen itseäni olen luonut lisää turvattomuutta niin omaan elämääni, kuin kaikkien muidenkin. Ja silloin sana yksilönvapaus on saanut julmetun vääristyneet mittasuhteet.

Nykypäivän suurin mantra on ”Kyllä karma kostaa”. Hoemme sitä silloin, kun emme halua nähdä omaa vastuutamme asiassa. Kun haluamme työntää pään pensaaseen ja vierittää vastuun tekemättömyyksistämme jonkun toisen niskaan.

Tuon lauseen ääreen ”Kyllä karma kostaa” on hyvä pysähtyä hetkeksi.

Minä jatkaisin lausetta: Mutta kenelle?

Otetaan vastuu itsestämme. Omasta kasvustamme ja siinä sivussa siitä vierustoveristakin. Se on todellinen rakkauden teko.

Kauneinta valoa päivääsi ja jokaiseen askeleeseesi tällä huikaisevalla opintiellä, jota elämäksi kutsutaan 🙂 <3

JAA YSTÄVILLESI

2 ajatusta aiheesta “ARVOTTOMUUDEN KOKEMUS LUO KALTOINKOHTELUA”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös