Yli 2 viikkoon en ole nukkunut kunnolla. En sen jälkeen kun tajuntaani iski että ”Sä meinaat oikeasti pitää taidenäyttelyn. Mitä sä oikein teet?”

Unettomuus ja joka öinen tuskanhiki. Murheen aallosta hapuilevaan iloon. Olen kauhusta jäykkänä ja sitten tuo tunne jo naurattaakin minua. Onneksi ympärilläni on ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyn läpi, kun oma ymmärrykseni ei enää riitä. Eilinen huikea viha koko ihmiskuntaa kohtaan sai selityksensä, kun serkkuni soitti minulle ja kysyi kuinka voit? Hän on nähnyt yli 60 ensi-iltaa työnsä kautta ja arvasi että olen tuhoamassa taulujani. Hän muistutti minua siitä että kyse ei ole taidenäyttelystä sen varsinaisessa merkityksessä koska silloin kun olen ruvennut maalaamaan en ole ajatellut muuta kuin että saan tunteet ulos itsestäni . Jokainen taulu kertoo prosesseista pääni sisällä siitä millaista tuskaa tai iloa olen tuntenut mitä käynyt läpi. Minua satutti ja inhotti katsoa niitä. Kahdesta tunnen ylpeyttä. Siksi tuntuu kamalalta laittaa ne kaikkien näkyville kertoa tarinaa tuskasta ja peloista jonka kautta käy tie eheytymiseen. En ripusta sinne maisema maalauksia nähtäväksi minä ripustan sinne sieluni näytille ja se aiheuttaa tämän helvetillisen stressin ja pelkotilat.

Pelkotilat ovat palanneet taas riivaamaan minua. Luulin jo selättäneeni ne lopullisesti mutta ilmeisesti minun on hyväksyttävä se tosiasia, että ne palaavat riivaamaan minua aina kun jotain suurta tapahtuu. Tiedostan ne mutta silti en halua enkä jaksa elää niiden kanssa ne repivät minua ja kuljettavat untani vain pienissä pätkissä. Tunkeutuvat syvälle uniini ja repivät minua hereille ivaten ja lällätellen. Ahdistus on valtava jopa unessa. Ja minä mietin miksi syön suklaata niin että oksennan ja miksi kaikki kemikaalit tuntuvat juuri nyt niin houkuttelevilta.
Pelko lamauttaa ja tuntuu oksetuksena kehossa. Hoen mielessäni, että on hienoa tunnistaa pelkonsa mutta ei jäädä niiden uhriksi. Naurattaa, ihmiset keksivät kaikenlaisia viisaita sanontoja ja oivalluksia mutta kuka oikeasti keksisi keinon käyttää niitä juuri silloin kuin niitä tarvitsee?.

Tie todelliseen kasvuun käy tuskan kautta. Silti en todellakaan odottanut mitään tälläistä mitä ovat viime vuodet olleet. Kauhua, pelkoja, lamauttavaa mustuutta, konkreettista hengenahdistusta sekä sydämen tykytystä.Raivokohtauksia, itkukohtauksia, paniikkihäiriöitä. Suunnatonta vihaa ja suunnatonta surua, toisinaan laulamista kaduilla koska on niin iloinen ettei voi pidätellä tuota tunnetta. Olen kuin ralliauto painan kaasu pohjassa täysillä kierroksilla pysähtymättä koska, kun prosessi on laitettu elämään se ei pysähdy ennen kuin kaikki kivet on käännetty ja sinä olet siinä täysin alasti aitona rehellisenä itsenä. Huomenna on tuo päivä kun minun pitää laittaa itseni esille ja toivoa, että näen todella muutoksen itsessäni, kehityksen. Koska eihän kukaan halua kärsiä turhaan.

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös