ERÄMÖRKÖ JA HIPPIMUTSI

AAVEKAIPUU

LOPUTTOMIEN GALAKSIEN VIRRASSA
 HARHAILIMME TÄHTISUMUSSA 
KOHTALOMME KUTSU
  YHDISTI SIELUJEMME VÄRÄHTELYT 
SYVÄLLÄ AJATTOMUUDESSA
 OLI MEIDÄT AIKOJEN ALUSSA LUOTU
 RINNASSANI AAVEKAIPUU
 KAULASSASI 
 VAPAAN SYDÄMENI RIPPEET   
     -Riikka-Lea-



Niin se elämä vain kiertyi tähän hetkeen, Taipui aikajana pienen ihmissydämen toiveeseen. Edelleen 15 päivää myöhemmin se tuntuu hämmentävältä. 

Me? Vihdoinkinko? 

Kuinka tämä on mahdollista ja silti katsoessani elämääni tämä valtava hetki on ollut kaiken aikaa tulossa. Tahdonvoimalla ja periksiantamattomuudella.

Olen halunnut kumppanin, juuri minulle sopivan. Ei sinne päin. Ei  ”tyydyn sitten tähän”. Olen uskonut, toivonut, rukoillut ja lopulta luopunut toivosta. Ja koko ajan hän oli lähellä.

Meidän rakkautemme odotti vain aikaa, jolloin olisimme kasvaneet tarpeeksi, jolloin olisimme lopullisesti niitä oikeita toisillemme. 

Niskani on kipeytynyt se on saanut kuhmut molemmille  olkapäille. Roikumme puhelimessa kuuntelemassa toistemme hengitystä. Ja puhumme, puhumme ja puhumme, kaikesta. Niistä syvistä asioista, joita ei ole voinut aiemmin jakaa. Ei kenellekkään muulle, koskaan.

Tunnemme energian virtaavan välissämme ja hämmästelemme tunteidemme syvyyttä. Siitä on niin kauan, kun olemme nähneet ja silti tunnen, jokaisen hengenvetosi,tunnen kätesi silittävän hiuksiani, vatsaani. Minä tunnen sinut. 

He laulavat radiossa rakkauden hymniä ja minä yhdyn siihen. Kohotan ääneni korkeuksiin ja kiitän ihmeestä elämässäni. Olen niin kiitollinen.

Suurimman osan aikaa en tiedä kumpaa olen, koska kyyneleet valuvat poskilleni ihmetyksestä. Ne jättävät vanat kasvoilleni, jotka seuraavan hetken hymy jo korvaa. Minä leijun ja putoan maahan. Minä lennän ja laskeudun syliisi, rakkaudella vuorattuun. 

Onko siitä todella 15 vuotta, kun näimme ensimmäisen kerran? Viistoista pitkää vuotta. Muistamme niin selvästi hetken, kun näimme ensimmäisen kerran ja me vain tiesimme.

Siinä hetkessä me jätimme muun maailman ja vajosimme tunneiksi omaamme. Halusimme koskettaa mutta emme voineet, kumpikin oli tehnyt sitoumuksen, jonkun toisen kanssa. Me puhuimme kunnes aamun ensimmäinen säde havahdutti meidät lumouksesta.

Vuodet vierivät, ikinä ei ollut meidän hetkemme. Silti vuodesta toiseen kuljit mukanani ja minä sinun. Jouluiset tervehdykset, viestit, puhelut.

Elämä vei eri kaupunkeihin, maihin. Suhteisiin ja tapahtumiin. Emme enää nähneet toisamme mutta sydämissämme elivät muistot.

Yksi sortuminen kymmenen vuotta sitten. Suloinen suudelma. Me repäisimme itsemme irti ennen sen syvenemistä. Siihen meillä ei ollut yksinkertaisesti varaa.

Se maailman yksinäisin yö elämässäni, kauan sitten, kun nukuimme vierekkäin koskematta. Ei siksi, ettemme olisi janoneet kosketusta, edes yhtä pientä. Muistan kuinka katsoimme toisamme siinä kyljellämme maaten, haluten, jo luovuttaneena.

Tiesimme tunteidemme uskomattoman syvyyden mutta me emme antaneet periksi. Jollemme voineet saada kaikkea me emme halunneet puolikastakaan.

Miten me tiesimme silloin, että meille oli suotu, jotain arvokasta ja kunnioitettavaa, pyhää?

Me tiesimme, että jos olisimme koskeneet silloin toisiamme, antaneet vallan nälälle, joka riehui sisällämme, tulelle joka poltti katseisamme ja sydäntemme surulle aina erotessamme.

Me tiesimme, että olisimme palanneet tuhkasi siinä hetkessä ja meidän mahdollisuutemme olisi ollut iäksi mennyt. 

Sillä me emme olleet valmiit vielä. Ei näin suurille tunteille.

He sanovat, että kaikelle on aikansa ja minä tiedän sen nyt.

Ihmetellen katson missä minä nyt olen. Minä? Ei enää minä vaan missä me olemme.

Kaksi luonnonoikkua, Erämörkö ja Hippimutsi.

Ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. 

Kiitos, kaunis elämä <3

VastaaLähetä edelleen

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Shopping Cart
Vieritä ylös