ITSENSÄ RAKASTAMISEN TAITO

KOULUKIUSAAMISEN ARVET ”Onnistumisen pelko”

Ahdistus lyö päälle enkä tiedä miten olla. Tunnistan jo tuon tutun tunteen, se iskee rintaani ja puristaa sitä. Puristaa kunnes helpottava itku tulee ulos. Puristus tulee niin monta kertaa, että tuska on itketty ja sitten seuraa oivallus.

Koko viikon olen ollut ahdistunut. Luullut tietäväni miksi. Nostin taas esiin Ketun Hengen ja tarpeeni tehdä tuolle asialle jotain konkreettista. Se on pelottavaa, astuminen uuteen. Ja silti vanhaan, jo valmiisiin suunnitelmiin. On päätä pyörryttävää, kun sydäntäni repii halu vapauteen ja velvollisuus tehdä ammatilliselle uralleni jotain. Olen yrittänyt saada elämääni asioita joita rakastan. Joita voin sydämelläni tehdä. Ja ehkäpä tienata niillä. Niinpä pyörittelin päässäni jälleen sitä mikä saa sydämeni sykkimään kiivaammin? Mikä tekee minulle aidosti hyvän olon?

Yksi suurista on kirjoittaminen, se on jäänyt taas välitilaan. Se ei kuulunutkaan enää konkreettisiin suunnitelmiini vaikka se kuului kiinteänä osana unelmieni elämään. On jännittävää miten vuosi vuoden jälkeen kysyn itseltäni tuota asiaa ja joka kerta törmään samoihin vastauksiin.
Kirjoittaminen, maalaaminen, Reiki.

Tajusin nauttivani siitä, kun saan aikaan kaunista puhuttelevaa tekstiä. Olen ollut aidosti hämmentynyt ja onnellinen kehuista. Minua on koskettanut syvästi, kun joku on kertonut odottavansa tekstejäni tai kertonut kuinka oivalsi jotain omaan elämäänsä liittyvää lukiessaan juttujani. Mietin, että miksi en sitten ole jatkanut sitä? Miksi sabotoin aina kaikki asiat missä olen lähellä onnistua. Ne asiat missä olen hyvä ja mitkä tuottavat minulle nautintoa?

Aamulla se iski varoittamatta. Oivallus, jonka voima sai minut pyörähtämään ympäri keittiössä ja tarttumaan keittiön työtasoon haukkoen henkeäni. Tukahdetut muistot tulivat tulvana.

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Aloitin kirjoittamisen lapsena. Kymmenvuotiaana kirjoitin ensimmäisen kirjani Valkoinen Apassi. Vaikka muuten en pystynyt koulussa keskittymään äidinkielen tunnit olivat lemppareitani. Rakastin ainekirjoitusta. En koskaan kirjoittanut vain yhtä sivua vaan teksti virtasi minusta ulos voimalla, kuin keväinen vuoripuro rinteessä. Olin hyvä. Niin hyvä, että aineeni luettiin melkein joka kerta ääneen. Tunsin nauttivani siitä. Minulla oli tarpeeksi kokemusta väkivallasta kotona. Oli hyvä tunne olla hyvä.

Se aiheutti minulle vakavan ongelman. Minua ruvettiin kiusaamaan. Muistan yhden luokkalaiseni pojan raivoisan huudon MIKSI TON AINEET LUETAAN AINA ÄÄNEEN. Ja välitunnilla he kostivat, minua hakattiin ja haukuttiin. Siltikään en voinut lakata kirjoittamasta minä rakastin sitä. Se oli minun maailmani, jossa voin olla kuka halusin ja tehdä mitä tahdoin. Eikä kukaan lyönyt siellä. Lopulta äidinkielentunnit eivät olleet enää nautinto. Istuin syvällä pulpetissani ja rukoilin mielessäni : Älä lue minun ainettani ääneen, älä lue ole kiltti.

Ja siitä minun onnistumisen pelkoni juontaa juurensa. Onnistuminen= Joutua pahoinpidellyksi.

Oivallukseni avasi minulle myös jotain muuta. En ollut oikeastaan koskaan käsittänyt miksi minua kiusattiin. Mutta nyt tajusin yhden asian. Minä olin oikeasti hyvä jossain ja se nosti esiin kateuden myrskyn, joka purettiin minuun väkivalloin ja haukkumalla.

Samassa selvisi myös miksi minua loukkasi syvästi ystäväni arvostelu kieliopillista virheistäni. Hän iski juuri sinne mikä minussa oli niin suunnattoman haavoittunutta. Olin taas se pieni tyttö, joka yritti tehdä jotain ja häntä pahoinpideltiin. Mutta nyt tiedän myös jotain mikä ylittää sen kaiken. Kieliopillisista virheistäni huolimatta

Minä olen riittävän hyvä.

Kun nyt tiedän pelkoni todellisen lähteen helpottaa se elämäni. Voin kääntyä kohti kiusaajiani hymyillen. Nyt minä tiedän miksi sinä teit sen.  Minun ei myöskään tarvitse ottaa arvosteluita itseeni vaan katsoa niiden läpi siihen arvostelijaan ja miettiä mikä on se oikea motiivi, joka saa hänet arvostelemaan minua.
Tavatessani workaway perheeni Tsekeissä ensimmäisen kerran, pyysin heiltä anteeksi huonoa englantiani. Isäntä katsoi minua ja kysyi : ”Tuletko ymmärretyksi?” ”Kyllä” vastasin. ”Silloin englantisi on riittävän hyvää”.
Tästä lähtien tiedän uskaltavani onnistua. Koska minä tiedän miksi he tekivät sen enkä enää anna heidän rajoittaa elämääni. Olen kiitollinen tuskalleni ja ahdistukselleni, sille etten koskaan luovuta itseni kanssa. Etten koskaan lakkaa oppimasta itsestäni, sillä vain se antaa minulle eväät unelmieni elämään. Kipupiste kerrallaan.
Kiitos, että tänään oli tämän aika.

 

 

JAA YSTÄVILLESI

2 kommenttia

Jätä vastaus