Kuinka paljon energiaa onkaan kiinnittynyt nimeemme. Ei edes välttämättä hyvää. Olen vuosia tuntenut ärsytystä sukunimeäni kohtaan, jonka olen pitänyt vaikka erostani on 22 vuotta.

Kun päätin vihdoin muuttaa sukunimeni näin järkytyksekseni seuraavan yönä unta jossa entinen aviomieheni tuli raivoamaan, että ”Heti Takaisin Kotiin Sieltä!!!”. Tuo outo uni kolahti niin vahvasti, että heräsin siihen keskellä yötä.
Tuijotin pitkään pimeyteen ja sieraimiini tunki outo imelä jotenkin tuttu haju. En käsittänyt mikä se oli mutta pimeys, haju ja unen todella painostava tunnelma saivat sydämeni hakkaamaan kiivaasti. Päätin, että on typerää vaihtaa nimeä. Jossain kohti nukahdin uudestaan.

Aamulla  tajusin unen arvon.

Se osoittaa selvästi kuinka riipun peloissani kiinni asioissa, joita en uskalla muuttaa. Pelko naamioituu sanoihin:” Ei minulla juuri nyt ole rahaa uusia kaikkia kortteja”, ”On niin valtava työ  ilmoittaa, joka paikkaan” ”Mitä muutkin ajattelevat ,jos vaihdan nimeäni?” ja muihin ”normaaleina” pitämiini selityksiin.

Pelko puhuu viekkaalla kiellä. Se naamioituu hyväksytyksi selitykseksi. Se täyttää jokaisen huokosen ihossasi ja löyhkää yön pimeydessä huoneessasi.

Kun päätin hypätä oravanpyörästä keväällä ensimmäinen ajatus oli mennä oksentamaan. Kun kirjoitin raiskauksestani menin oksentamaan. Nämä ovat suuria pelko reaktioita.  Kehoni kertoo minulle asioita. Vaikka matka kehostani aivoihini ja  tiedostamiseksi tuntuu välillä pitkältä olen kiitollinen, että viesti tavoitti tälläkin kertaa minut.

Poimin hakemukseni nimet kaukaa ja yritin istuttaa niitä itselleni sopivaksi. Asia on pyörittänyt minua öin ja päivin.Olen pyöritellyt ja vatvonut asiaa niin, että ystäväparkani ovat varmaan ihan uuvuksissa. Jotenkin silti tiesin, että asia ratkeaisi sen jälkeen kun äitini hautajaiset olisivat olleet.
Hänet hyvästeltiin eilen.

Aamulla minä heräsin ja tiesin mitä tehdä. Sukunimekseni kaavailin jo yli vuosi sitten äitini tyttönimeä. Kun asia tuli ajankohtaiseksi en pystynytkään sitä tekemään vaikka se sopii luonteeseeni kuin nenä päähän ja saa minut hymyilemään. Mikään ei myöskään solahda yhtä hyvin ylleni, kuin harvinaislaatuinen etunimeni jonka käyttämisestä olen käynyt taistelua viimeiset neljä vuotta. Tarina näkyväksi tulemisesta omalla nimellään löytyy linkin takaa NIMENI ON RIIKKA-LEA

Odotan huomista ja hiukan nolostuttavaa soittoa maistraattiin, ettei minusta tulekaan Yvonne Serafiina Jalkasta.

 Luulin tuskassani etten halua enää blogata. Miten hyvältä tämä silti tuntuukaan. Nostaa pelkonsa esiin ja näyttää häpeälle lällätellen kieltä.

Se tuntuu siltä, kuin äiti istuisi vieressäni ja nauraisi hyväksyvästi ”Äitinsä tytär Riikka-Lea”.

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös