Tänään sain päättää, mihin pukeudun, mitä haluan työstää Maria Kalmin järjestämällä Upea Nainen kurssilla. Ensin mieleeni tuli Lumikin asu mutta silmät kiinni istuessani ja hengitellessäni näin toisenlaisen kuvan verkkokalvoillani.

Näin itseni istumassa ja kirjoittamassa 30 luvulla verkkosukissa peilipöydän edessä. Huonetta koristi tummanpunaisella sametilla vuorattu sänky. Kermanvärinen silkkiaamutakki ylläni ja punainen korsetti päälläni. Tiesin saman tien mihin liittyi itsepintainen näky verkkokalvoillani. Nielaisin. Oli aika työstää raiskauksen jälkeinen häpeä ja minimiin suitsittu seksuaalienergia.

Herkkyyden, kapinan ja metsän neidon olen jo löytänytkin, alaston minä roikkui taidenäyttelyssäni muutaman kuukauden. Pala kerrallaan olen kuvauksien kautta löytänyt osia itsestäni. Löytänyt kadotetun naurun ja uskalluksen heittäytyä ilman häpeää kameran eteen.

Lämpimästi voin suositella eheyttävää valokuvausta keinona työstää itseään. Löytää itsestään puolia, jotka ovat olleet piilossa itseltä. Sitä voimaantuu ja huumantuu itsestään.Voimastaan. Meitä oli ihana ryhmä siellä, jokainen työstämässä omia osiaan. Tukemassa, jakamassa, nauramassa, iloitsemassa, rohkaisemassa. Kiitos Kauniit Uskaliaat siskot <3

Minä löydän itsestäni aina jotain uutta, jotain syvää. Uskallusta, rohkeutta, voimaa, mielenlujuutta. Sen hetken voiman kanavoimista työkaluna itsensä rakastamiseen. Se upea hetki, kun katsot ihmetellen kuvia olenko tuo minä?

Epävarmuusalueella olo on ollut ja on edelleen suurin kasvattajani. Joka kerta olen rohkaistunut enemmän ja enemmän olemaan aito minä. Instagramissa julkaisen metsästä videoita meikittömänä. Aikoinaan en vienyt edes roskia ulos ilman ripsiväriä. Meikeistä ja pukeutumisesta on tullut vihdoin minulle itselleni iloa ja hauskuutta tuottava toimenpide ei epävarmuudesta syntyvää toimintaa.

Opettelin matkallani kantamaan itseni. Luottamus ja rakkaus tuohon urheaan naiseen syntyi kaikkein epämukavimmassa olotilassa, vapaa pudotuksessa. Kaikki työ mitä tein, että oppisin rakastamaan itseäni kaikkinensa kantaa aitoa hedelmää.

TUNTEET KURSSI PÄIVÄN JÄLKEEN 09.03.2019

Miten voisin koskaan löytää sanat jotka kuvailisivat teille mitä minussa tänään tapahtui? Se kaikki oli niin mahtavaa. Meille oli valmisteltu sisälle kaunis tausta valokuville. Mutta minä näin tilaisuuden viedä sen kaiken pidemmälle. Epämukavuusalueelle.

Viedä itseni aurinkoiseen päivään, näkyville, ei häpeillen piiloon, kuin tekisin jotain väärää. Halusin lumesta kimaltelevalle pellolle, keskelle aukeaa huutomerkiksi aurinkoiseen talvipäivään. 30 luvun silkkiaamutakki, vaaleanpunainen puuhka, verkkosukkahousut. Sulkakynä kertomaan, etten ole pelkkää sukkanauhaa.

Upeita hetkiä istua tuolissa keskellä peltoa. Nauravaisia, kutkuttavia hetkiä kontata lumihangessa verkkosukissa adrenaliinin buustatessa vereni niin, etten tuntenut kylmää. Vain humalluttavaa vapauden riemua. Vapaa sovinnaisuuden, soveliaisuuden ja häpeän kahleista. Vapaa olemaan minä juuri sillä uskomattoman hullulla hetkellä.

Voittiko mikään siltikään sitä hetkeä, kun lopetimme kuvaukset ja kuvaaja Maria sanoi, että otetaan muutama kuva, kun kävellään pois. Kävele kuin olisit catwalkilla. Kaikki tunteet ja tietous miksi olin valinnut juuri nuo asusteet enkä ensiksi mieleeni tullutta Lumikin asua tulivat siihen hetkeen.

Ketun Henki kuva Maria Kalmi

Muistin kaikki liuhuletti ja lauta jutut, joita kuuntelin lapsena ja teininä. Muistin, joka ikisen sylkäisyn kasvoilleni ja alistamisen, minä muistin ne kaikki hetket, kun en enää arvostanut itseäni ja minä muistin raiskaukseni jälkeisen tuskan ja häpeän. Minä muistin ja se kaikki teki siitä hetkestä suloisempaa, kuin ikinä.

Minua ei kiinnostanut kuka näkisi minut, sillä vihdoinkin minä tiesin kestäväni heidän katseensa, heidän tarkastelunsa ja minä tiesin, että enää koskaan minusta ei tulisi rakkauden kerjäläistä. Huomaisiko, joku minut tai soisiko minulle huomionsa. Tunsin, että ne päivät kun olin pieni anteeksipyytävä omaa olemassaoloaan anteeksipyytelevä ja häpeilevä nainen olivat iäksi ohi.

Hiekkainen vähänkäytetty peltoajotie. Tuuli joka leväytti sinisen silkkiaamutakin auki. Minä tiesin kuinka osaan kävellä. Suoristin itseni. Koko pitkän jalkani. Korko nousi hiekasta, ojensin sen suoraksi viistoon eteeni.

Ei ollut väliä mitä minulla oli ylläni.Toin kaikki puoleni siihen hetkeen. Herkkyyden, luomisen, kapinan, seksuaalisuuden, rakkauden. Kokosin kaikki osat yhteen, minä olin yhtä. Minä otin takaisin kaikki menetetyt vuodet ja hetket.

Tunsin kohtuni voiman lentävän ulospäin. Suorastaan räjäyttävän lantioni liikkeeseen. Vartaloni, ihan kaikki minussa, olin tuota virtaavaa energiaa ja minä kävelin, kuin todeksi henkilöitynyt amatsoni papitar, jumalallisen naiseuden maanpäällinen ilmentymä.

Viimeinkin minä olin kokoNAINEN. Upea minä. Riittävä itselleni ja oman voimani takaisin ottaja. Kiitos Kiitos Kiitos

Oma tarinani sai viime yönä merkittävän käänteen uneni muodossa. Laitan sen tähän kertomaan, että eheytyminen on todella mahdollista, kun jaksaa työskennellä itsensä kanssa ja rakastaa itseään. Ehdoitta.

Olin polkupyöräilemässä. Tielle nousi jyrkkiä mäkiä, oikein seinämiä ,siellä ylhäällä kuitenkin käveli ihmisiä. Oli toivotonta polkea joten päätin taluttaa pyörää. Ylhäältä ojentui käsiä auttamaan, kun samassa huomasin että alhaalla kulki kaunis polku. Jatkoin matkaa sitä pitkin. Koska olin pyöräillyt ulos kaupungista eivät paikat olleet enää tuttuja.

Tiellä kulki muutamia ”alan” miehiä, joista yksi halusi neuvoa tietä. Olin nousemassa pyörälleni uudestaan niin hän otti takapuolestani kiinni mukamas auttaakseen. Halusi vain kähmiä. Valkoisiin housuihini jäi mustat jäljet. Suutuin hänen käytöksestään. Hän rupesi uhkaavasti seuraamaan. Pelkäsin. Näin ylämäessä ihmisiä, joille kerroin, että hän seuraa ja haluaa pahaa. He tunsivat hänet ja rupesivat vähättelemään tapahtumaa.

Mietin polkisinko alamäkeen tädilleni karkuun. Yhtäkkiä jäätävä raivo iski minuun. Sanoin, että minut on raiskattu Helsingissä ja on se nyt helvetti, jos ikinä enää annan yhdenkään miehen alistaa minua. Kyykistyin kaivamaan vihreästä olkalaukustani vaaleanpunaisen puhelimen ja sanoin, että soitan poliisit paikalle. Mies meni ihan paniikkiin ja rupesi katsomaan mihin pakenee. Heräsin.

Viime syksystä lähtien olen unissani ottanut tietoisesti hallintaani pelottavat tapahtumat. Kääntynyt kohti, en enää paennut pahintakaan mörköä. Oma voima on todella löytynyt ja se kantaa. Se tuntuu hyvältä.

Luottakaa itseenne ja omaan voimaanne, vahvat, kauniit, upeat naiset

Kauneinta valoa päiväänne <3


JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös