Viime aikoina olen palannut usein tuohon kuuden vuoden takaiseen tapahtumaan. Hämmentyneenä olen joutunut kohtamaan sen, kuinka ihmiset lähelläni luokittelevat tuon brutaalin rikoksen itse aiheuttamakseni. He laittavat minut vääristyneiden tilastojensa numeroksi. He ovat heittäneet minut maailmaan, jossa uhri on aina syyllinen.

Ollessani päihteiden vuoksi tajuttomana perhe tuttu raiskasi minut omassa asunnossani omassa sängyssäni. Tein siitä ilmoituksen.
Kestin tutkimukset ja unettomat yöt. Kestin mustan ahdistuksen. Kestin avoliittoni rikkoutumisen. Opin elämään häpeäni kanssa ja kukistamaan sen. Opettelin sietämään ihmisten kosketuksen, halauksen. Opettelin menemään hissiin, jonkun miehen kanssa kirkumatta kauhusta ja vajoamatta täriseväksi, itkeväksi mytyksi lattialle. Kestin kyyneleeni, kun ahdistus kävi niin, suureksi etten pystynyt muuta kuin huutamaan suoraa huutoa lattialla, äänettömästi.
Kestin sen, että kaksi kuukautta raiskauksen jälkeen mies psykiatri arvioi tilanteeni ”Olet selvinnyt siitä hyvin” jättäen minut tuuliajolle ilman mahdollisuutta käsitellä tapausta. Kestin vuoden odotusajan ennen, kuin juttua käsiteletiin oikeudessa. Kestin asunnostani luopumisen ja huonekaluista sen sisällä. Kestin paikkakunnan muutoksen. Kestin hänen tuomionsa vuosi ehdollista ja 3000 euroa. Minä kestin kaikki pelkoni.
Mutta omaa syyllisyyttäni minä en kestänyt.
”Tota se nyt ties se sun elämän tapas. Se on niin yleistä niissä piireissä”. He sanoivat minulle. Ystävät, läheiset. Ja minä tunnen suurta tuskaa ja häpeää, että sairastumiseni on hyväksyttävä syy raiskaukselleni.
 
Pieni tyttö ei puhu. Hän katsoo eteensä näkemättömin silmin. Hänen sisällään on vain tyhjää. Mustaa, jossa pyörii anteeksipyyntö vanhemmille. Halu huutaa ja itkeä:”Olen niin pahoillani, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi minulle, antakaa anteeksi, että puhuin vieraille”.  Mutta hän ei puhu. Hän ei sano sanaakaan, ei enää koskaan. Päässä, kaikuvat vain äidin sanat: ” Eikö sinua kielletty puhumasta vieraiden kanssa”. 
 
Teinityttö mustat kajalit levinneinä silmien alle. Hormonimyrskyjen viha häipynyt järkytyksen tieltä. Järkytyksen kuinka äiti vaiensi hänet. ”Älä puhu typeriä sehän on isän pitkä aikainen esimies, se oli vain pahaa unta”. Se kiltti johtaja setä, joka aina toi karkkia, kun hän oli pieni. Tunkeutui hänen huoneeseensa ja otti hänet viinan höyryjen lyödessä kasvoille kuin nyrkki. Hän ei puhu hän ottaa käteensä veitsen ja painaa sen ihoonsa. Yhä uudelleen ja uudelleen, jotta tuska helpottaisi hetkeksi.
 
Silmät mustina, hauraat luut ihon alla näkyvissä. Käsi luonnottomaan kulmaan vääntyneenä. Ensiapupoliklinikalla on paljon ihmisiä. Hän tuijottaa vihreän verhon takana kattoon. Tärinä on loppunut. Suoneen kulkee nesteitä. Tytär itkee ja sanoo: ”Miks helvetissä sä avasit oven niille?” Vanha rouva tuijottaa kattoon. Hän ei kerro, ettei hänen tarvinnut avata ovea. ”Niillä” oli avain.
 
Pyörätuolissa istuva nainen. Liikkumaton, puolustuskyvytön. Joutunut oikeuttamaan elämänsä. Elämänsä normaalien ihmisten joukossa. Joutunut taistelemaan kynsin hampain työpaikastaan. Ennakkoluuloja vastaan. Kohtaaman ne joka ikisenä elämänsä päivänä. He odottavat ambulanssia ja poliiseja. Läheinen työkaveri katsoo häntä ”Miksi sä menit sen kanssa sinne kopiointi huoneeseen, kaikki tietää millanen se on.” Hän ei ollut tiennyt. Ei ennen tätä.
 
Nainen katsoo sokeana eteensä. Ovikello soi pitkään. Niin pitkään, että lopulta sen pirinä kulkee pitkin hänen kehoaan havahduttaen hänet. Askel askeleelta hän raahautuu avaamaan oven. Asunto on sekainen. Tunkkainen. Pimeä. Ystävätär astuu sisään. Joku turvallisuuden tunteessa laukaisee mielen lukon. Hän kertoo hiljaa, kyyneleet valuvat kuin häpeillen. Illan kulku on ystävättären mielestä selvä: ”Miksi sä menit tuntemattoman kanssa treffeille?” Hän ei enää tiedä. Hän ei enää tiedä miksi oli halunnut löytää rakkauden ja parisuhteen. Hän ei enää tiedä miksi koskaan halusi yhdenkään miehen elämäänsä. 
 
Eikä kukaan ihmettele miksi häpeä iskee niin lujaa, ettei koskaan enää halua puhua siitä. Ei kertoa. Ei tehdä ilmoitusta. 
 
Kaiken kokemani jälkeen minä ihmettelen miksi emme vain naulaisi julkisesti ristille joka ikisen raiskauksen uhria ja kivittäisi heitä kuoliaaksi?
Minusta se olisi paljon armeliaampaa niissä piireissä.
JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös