Vaikeinta maailmaan astumisessa  on tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään                                                                                             -Riikka-Lea- 

Nimi joka meille annetaan ilman omaa valintaamme lapsena. Se määrittelee identiteettimme. Erottaa meidät muista ja yksilöi. Jos nimi valinta on onnistunut pystymme sujahtamaan tuohon nimeen helposti. Kapina vanhempia tai yhteiskuntaa kohtaan aiheuttaa usein myös nimen vääntelyn itselle sopivampaan muotoon. Joskus tuo nimi vääntyy lempinimiksi joita itse vahvistamme luodessamme meille jotain roolia, kertomusta siitä mitä haluamme olla.
Koulussa ensimmäisellä luokalla kirjoitin kokeeseen Riikka Viiva Lea Huttunen. Olin kysynyt isältäni  miten nimeni kirjoitetaan? Hän sanoi Riikka viiva Lea. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun opettaja on lukenut tuota koetta. Sitten me korjasimme opettajan kanssa tuon asian.
Myöhemmin nimeni vääntyi Kaikkariksi,Riksuksi, Riikaksi. Nuorena koin tärkeäksi lempinimen. Minut oli huomattu oli yksilöity rooliini. 
Raitistumiseni myötä, kun halusin tulla jälleen näkyväksi huomasin kuinka kaunis koko nimeni on. Otin sen käyttöön. Olen nyt yli kolme vuotta joutunut jatkuvasti perustelemaan oman nimeni käyttöä ihmisille ja varsinkin niille jotka ovat omaa vertani. Heidän totaali kieltäytymisensä edes yrittämästä muuttaa mitään rooleissa joissa olemme näytelleet koko aikuisiän on surullista.
 Ensi alkuun se tuli haparoiden, epäröiden, häpeillen. Joskus puhelimeen vastatessa livahti huulilta vielä Riikka. Esitellessä itseäni, jos joku ei oppinut heti nimeäni annoin asian olla. Sanokoon Leaksi. Vaikka se loukkasi annoin asian olla en ollut vielä valmis viimeiseen askeleeseen. En ollut vielä minä.  Pikkuhiljaa ehytymiseni myötä varmuuteni on kasvanut. Korjaan selkeästi ja kuuluvasti kaikki nimien lyhentelijät. kerron että kyllä nimeni on harvinainen mutta se on nimeni. Nimeni ei ole Riikka se ei ole Lea se on Riikka-Lea. Hyvin kaunis ja harvinainen  nimi jonka äitini ja isäni ovat minulle antaneet. Välillä tekisi mieli olla pikkumainen ja ruveta kutsumaan heitäkin ihan toisilla nimillä jotta he huomaisivat kuinka tärkeää on se kuinka me nimien kautta tulemme tunnistetuiksi, nähdyiksi. Koska tiedän miltä minusta tuntuu, kun minua kutsutaan miksi sattuu en voi sitä tehdä heillekkään. Mitä pidemmälle joudun taistelemaan oikeudestani käyttää omaa ristimänimeäni tulla nähdyksi omana itsenäni sitä enemmän näen myös mikä ihmisiä liikuttaa.
”Minulle sä olet aina Riikka” ”Minä en aio ottaa sitä käyttöön olet aina Riikka olen aina sanonut niin ja tulen aina niin sanomaan”
Oletteko hetkesikään pysähtyneet miettimään ettei kyse ole teistä? Ei teidän elämästänne, ei teidän mukavuudestanne. Kyse on MINUN NIMESTÄNI. Ihan aidosta oikeasta ristimänimestäni jonka käyttöön minulla on täysi oikeus. Kuten teilläkin oman nimennen käyttöön. 
Oikeus määritellä oma identiteetti. 
” Yritän mutta ymmärräthän, että olen 30 vuotta sanonut sinua Riikaksi niin en heti opi” Minä ymmärrän. He tekivät minut niin onnelliseksi. He välittivät aidosti ja tunsin suurta rakkautta heitä kohtaan. Näkivät kuinka tärkeä tuo asia on minulle ja yrittivät. Niin he tukivat polkuani. Vahvistivat sitä mitä kohti halusin kulkea.
Ymmärrän täydellisesti nykyään miksi alkoholistien tai muiden elämänmuutoksen syystä tai toisesta tekemät ihmiset vaihtavat ystäväpiiriään, miksi tulee avioeroja, suhteet muttuvat sukulaisiin, perhesiteet menevät poikki. Kaiken sen eheytymis taistelun keskellä ei enää jaksa käydä turhanpäiväistä taistelua heidän kanssaan joiden luuli  välittävän ja arvostavan tekemisiäsi muutoksia. Ihmiset haluavat roikkua kiinni menneisyydessä koska he pelkäävät elää. Eilen olin sitä, eilen olin tätä. Mutta eilistä ei enää ole. Huomisesta ei kukaan tiedä. Muutos ei ole pelottavaa. pelottavaa on se, että emme uskalla liikkua eteenpäin. Roikumme kynsin hampain kiinni jossain mitä on joskus ollut ja pelkäämme niin helvetisti  kuolemaa. Koska se, että roikumme kiinni eilisessä  kertoo juuri siitä. Valheellisesta turvallisuuden tunteesta jotta aika ei meitä saavuttaisi.
Mutta aika saavutti minut se sieppasi mukaansa ja ravisteli. Se heitti minut pitkälle tarkastelemaan elämääni jossa en enää halunnut elää. Niitä tyhjiä rooleja joita en enää halunnut näytellä. En pyydä anteeksi sitä, että olen pystynyt antamaan anteeksi isälleni ja jatkamaan elämääni. En pyydä anteeksi sitä että välillä raivoan, huudan ja kiroilen koska olen kyllästynyt siihen että minuun lyödään leimoja halutaan nähdä vain yksi ulotteisena. Minä nauran. Minä itken ja minä laulan. Kirjoitan runoja olen täynnä herkkyyttä, olen täynnä muistoja ja tuskaa. Käyn wc-ssä ja lyön varpaani sängyn jalkaan.Makaan koiran kanssa laiturilla katsomassa tähdenlentoja ja toivomassa. halaan puita ja syön suklaata ihmetellen lihonnutta vötäröäni. Olen nainen joka uskaltaa nousta keskellä kirkasta päivää tanssimaan pöydälle ilman häpeän häivääkään. Antaa kuuluvan äänensä kuulua. Minussa on voimaa ja minussa on myös rakkautta. Miten tämän kaiken voisi nähdä, jos pelkää katsoa? Pelkää päästää irti siitä mitä oli eilen. Minäkin pelkäsin. En halunnut nähdä itseäni minä piilotin itseni. Huolimatta siitä kaikesta mitä olen, en silti ole taikuri. En voi muuttaa mennyttä. Mutta tämän hetken minä voin muuttaa ja valita missä olen ja kenen kanssa. Koska jokainen meistä haluaa olla näkyvä ja jokaisella meillä on oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään omalla nimellään. 
MINUN NIMENI ON RIIKKA-LEA.
Kiitos. 
JAA YSTÄVILLESI

2 ajatusta aiheesta “  NIMENI ON RIIKKA-LEA”

  1. Voi väkevä voima sentään. Ja …keles sentään miten rohkeata tekstiä ja vilpitöntä aitoa. Että outoa Riikka-Lean teksti käsittelee samaa aihetta mistä tänään aamupäivästä kuulin. Kuin myös mitä yksi kuulu terapia kirjailija Porvoon lähistöltä kirjailee. Omaksi näkyväksi persoonaksi tuleminen/syntyminen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös