Jos ei ole koskaan kokenut miehen ja naisen välistä rakkautta, mistä voi tietää onko tunne juuri sitä vai vain rikkoutuneen mielen toive pelastuksesta? Voiko olla tietämättään rakastunut 18 pitkää vuotta? 

Aika ajoin elämäni varrella luulin olevani huumaavan rakastunut. Jälkeenpäin tarkasteltuna huomasin, ettei se ollut millään muotoa rakkautta. Yhdessäkään suhteessa ei ollut muuta, kuin harhaista todellisuutta ja mustien silmien piilottelua. Jälkeenpäin tajusin ajautuvani noihin suhteisiin koska rankaisin itseäni. Lapsena koettu silmitön väkivalta opetti minulle oudon tavan ”rakastaa”.
Koska kaikki eheytyminen kulkee sykleissä nostivat viimeaikaiset tapahtumat menneisyyden hiekkalaatikon uudelleen tarkasteluun. Sieltä pulpahtivat esille väkivallankierteet ja kieroutuneet suhteet. Syvissä vesissä uidessa huomasin mieleni vaeltavan myös häneen.Siihen mielettömään kesäiseen päivään, kun olin onnellinen jonkun miehen kanssa.  Aidosti.
Tiedän kyllä, että aika kultaa muistot, mutta uskokaa minua olen kahdeksantoista vuoden aikana kerennyt käydä tuon tapahtuman läpi miljoonaan kertaan.


                                                         

                       


Olimme silloisen mieheni kanssa leiriytyneet Porkkalan niemeen telttailemaan, kuten niin monesti ennenkin. Paistattelimme päivää rantakallioilla. Uimisen jälkeen riisuin märät bikinit ja pukeuduin pitkään t-paitaan. Tarkoituksena nauttia auringosta ilmapatjalla lepäillen. Kesäpäivän raukeus tuuditti meidät kuitenkin uneen.
 Heräsin siihen, että joku töni minua ja sanoi, että olisi syytä vetää t-paitaa alemmaksi taikka peitellä itseään muuten. Mökkinsä laiturilta hän oli huomioinut yhtäkkisen vesiliikenteen lisäyksen. Miesten ohjaamat veneet tekivät uusinta kierroksia niemen nokassa. Hän lähti tutkimaan asiaa. Syy selvisi tuota pikaa. Herrasmiehenä hän päätti kohteliaimmin puuttua asiaan. Hänen vaaleat laineilevat hiuksensa ja uskomattoman siniset silmänsä täydellistä rusketusta vasten, ovat porautuneet syvälle sieluni sopukoihin. Hän on kuin kaunista unta.

                                                   

Aloimme juttelemaan. En saanut silmiäni irti hänestä. Ei hänkään minusta. Hänen huuliltaan liukui kaunis kohteliaisuus, joka kietoutui ympärilleni kuin halaus. Se oli hullua vetovoimaa. Suurien tunteiden ihmetystä. Jotain outoa asteli elämääni siinä hetkessä.
Me vain tuijotimme toisiamme. Lumous särkyi silloisen mieheni hämmentyneeseen liikahdukseen. Päädyimme viettämään sen päivän veneillen ja hassutellen kaikki yhdessä.

Ainoan kerran elämässäni tuli silloin kokeiltua vesisuksiakin. En päässyt niiden päälle useista yrityksistä huolimatta. Halusin silti vauhdin huumaa. Pyysin  häntä ajamaan venettä täysillä eteenpäin. Vauhti, veden kitka ja  vajoaminen yhä syvemmälle. Tulin veneen perässä, kuin venäläinen sukellusvene. Mitkä naurut saimmekaan sen jälkeen, adrenaliinin vapautuessa kehosta. Salaperäinen ”kauniin naisen saari”, jonne rantauduimme. Kyläkaupan laiturilla ihailin salaa hänen ruskettuneita pohkeitaan ja hymyilimme toistemme silmiin.Illalla grillikatoksella jutellessa tuntui, kuin olisimme tunteneet aina ja se vei meidät melkein läheisyyteen.
Mutta minä olin suhteessa, olin ollut jo useamman vuoden.

Muistan kuinka lähdimme seuraavana päivänä pois. En olisi halunnut lähteä. En halunnut palata mieheni kanssa kotiin. .Se kaikki oli niin hämmentävää. Tunsin suunnatonta tuskaa. Halusin repiä auton oven auki ja juosta takaisin. Etsiä hänet ja seisoa hänen edessään. En kuitenkaan tehnyt sitä. En uskaltanut. En kerta kaikkiaan uskaltanut luopua siitä ”turvaverkosta”, joka minulla silloin oli. Mies, jota luulin rakastavani vaikka tiesin syvällä sisälläni, ettei siitä ollut kyse. Vain yksi ”tuttu helvetti” lisää. Helvetti josta ei lähdetä kävelemään, koska tuntematon pelottaa. Ja niin minä matkustin pois, koska en uskaltanut hypätä. En ottaa selvää. En, vaikka syvällä sisälläni sydämeni itki kauhusta moista tuhlausta kohtaan.

                                               

   
Jokaisessa elämäni tarinassa asuu silti opetus. Minulla kesti 18 vuotta keksiä tämän tarinan opetus.

Juhannuksena palatessamme ystäväni kanssa Porkkalan niemestä, kuuntelin päässäni soivaa renkutusta ”Olisitpa sylissäni”. Kappale oli soinut päässäni jo monta tuntia. Se oli etäisesti tuttu mutta en tiennyt edes esittäjää. En kuuntele radiota, joten on ihmeellistä mistä korvamato oli tullut. Autossa etsin YouTubesta tuon kappaleen. Kuuntelin laulua ja sen sanoja. Ihokarvani nousivat pystyyn. Tuon kappleen laulaa Antti Ketonen ja sanat menevät näin:

”Vieläkin toisinaan, kun iltaisin käyn nukkumaan  

Mä mietin miksi sua en saanutkaan
Aika tuo ollut ei kai oikea ja tieni vei
Sun luotasi kun rakkauttakin pakenin

Tuo kohta ”Tieni vei sun luotasi kun rakkauttakin pakenin”. Se vastasi kaikkiin kysymyksiini. Olen eräässä syksyisessä haastattelussa todennut:  ” Ei pelottavin asia maailmassa ole hypätä lentokoneesta, hypätä benji taikka kiivetä Kilimanjarolle. Pelottavin asia maailmassa on Rakastaa. Niin pelottavaa, että kaikki ihmiset juoksevat sitä karkuun, kun se löytyy se aito tunne”.

Ymmärsin, että pakenemalla pelottavia asioita minä olen haavoittanut itseäni. Päätin luopua toivosta kohdata hänet jonain kauniina päivänä uudelleen. En aio myöskään tuhlata elämääni yrittäen keksiä aikakonetta. Sillä nyt minä tiedän, että rakkaus on todellista.

Minun pitää vain uskaltaa antaa sille mahdollisuus.

Kesäisin terveisin Riikka-Lea
                                              

                                                                     


JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Vieritä ylös