Kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla? Alkaako kuoleminen kohdusta? Synnymme vanhetaksemme, kuollaksemme. Kuinka pelottava asia tuo onkaan. Ja silti kaikkinensa niin tarpeellinen. Uudistuminen. Erilainen ovi. Kuolema.

Olin jo vuonna 2018 päättänyt haluavani blogata ja matkustaa. Mietin miksi tämä ei toteutunut? Ja tänään tajusin sen. Koska minä riipuin kiinni kaikessa vanhassa. Energeettisesti.

Ei elämää muuteta sormia näpsäyttämällä sillä eilisen peto on edelleen irti kaapissasi. Menneisyyden kipuineen, tuskineen, toimintatapoineen.

Tammikuussa minulle tuotiin vahvasti matkabloggaamista mutta palasin silti takaisin pyörimään samoissa vanhoissa nurkissa.

Päätin julkaista kirjani, auttaa ihmisiä. No heitä lähetettiin sitten ovista ja ikkunosta. Olin hämmentynyt. Halusin toki auttaa mutta olisin rajannut sen toisiin hetkiin. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan käytettävissä.

Vasta tänä aamuna tajusin mistä oli kysymys. Vetovoiman laki.

Ei auttajan roolini jäänyt tauolle, kun halusin. Se seurasi minua jokaisessa kirjoituksessa. Jokaisessa postauksessa missä siitä puhuin.

Olen aiemminkin maininnut, että joskus joku asia pitää katsoa miljoonaan kertaan ennen, kuin tietoisuuden ovi paukahtaa auki. Se on aina pidempi prosessi vaikka lopullinen oivallus on se mitä me näemme.

Tapasin kesällä ihanan ihmisen, jolle en halunnut kertoa tarinaani. Luulin pelkääväni sen kertomista. Vierelläni olevat ihmiset sanoivat, että minun olisi kerrottava.

Vasta myöhemmin ymmärsin kysyä, että miksi minun olisi kerrottava tarinani? Tulevatko muutkin ihmiset tapaamiseen ja kertovat heti menneisyytensä tapahtumat?

Tosiasiassa en luonut uutta elämää vaan riipuin kiinni vanhoissa kaavoissa. Olin siellä taas menneisyydessäni. Kertomassa samaa vanhaa tarinaa. Luomassa elämääni sen ympärille mitä olin eilen.

Tajusin, etten halunnut puhua siitä koska se oli lakannut määrittelemästä minut. Minä olin lakannut määrittelemästä itseni eilisten tekojeni kautta. Se oli muttunut merkityksettömäksi sillä hetkellä, kun painoin enteriä ja julkaisin kirjani.

Työni oli tehty mutta mieleni, hitain elimemme, ei ollut vielä mukana. Se loi edellen vanhaa energiaa ympärilleni.

Se piti kiinni erillisyyden rooleista, joita egomme näyttelee pimeän puolemme peleissä.

Se oli jotain johon olin tottunut. Eiliseen. Kuka olin eilen.

Sillä kertomalla samaa vanhaa tarinaa elin sitä uudelleen ja uudellen. Ja se ei enää ole minun tarinani. Se oli se, joku toinen. Se rikottu tyttö, kauan, kauan sitten.

Olin luonut niin monta tuskan ja roolien kerrosta itseeni, että minulla meni aikaa puhdistaa se kaikki. Huomata sen kaiken turhuus ja tarpeettomuus.

Mikään ei voi tapahtua ennen, kuin uskaltaa kohdata, uskaltaa luopua. Kuolla.

Suojamuureistaaan. Kivustaan. Tuskastaan. Rooleistaan. Ja nähdä itsensä sellaisena, kuin olit syntyessäsi ennen, kuin kaikki alkoi kerääntyä sinuun, kuin likainen vaippa.

Sillä ihminen luo itseään, joka hetki uudelleen ja uudelleen. Valiten minkä roolin vedän ylleni juuri nyt. Mitä uskon tarvitsevani puskuriksi ulkomaailman ja minun välilleni juuri nyt. Minkä uskon olevan elämänpolkuni.

Roolien massakerrostumat. Mukanaan, jokaisen roolin kipu ja vääristynyt turvallisuuden kuvaelma.

Me hukumme siihen kaikkeen, rooleihimme, uskomuksiimme ja lopulta emme tiedä mikä peilikuva on oikea.

Ja juuri se oli se kysymys, jonka esitin alunperin itselleni: Kuka minä olen?

Ja sen jälkeen aloin kuolemaan. Yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä sitä on uudistuminen. Itsesi synnyttäminen. Kuolemista. Luopumista.

Aloin riisumaan kipujani ja tuskaani sekä roolejani kulkien kohti sisintäni. En ohjautuen ulkoapäin vaan sisältä.

Ensin oli tarve tulla näkyväksi ja lopulta vain sillä oli väliä, että minä näin itseni. Tunnustelin itseäni, kuin kauneinta ihmettä. Olenko tuo minä? Juuri tuo?

Monien asioiden summa. Monitaitoinen ihminen.

Ei suurin kipu tullut siitä, ettei minua nähty. Suurin kipu tuli sinä hetkenä, kun minä näin itse itseni.

Mietin kuinka kauan olinkaan peittänyt tuon kauniin olennon kaiken taakse. Egon valitsemien roolien. Tuskani roolien. Eheytymisen roolien.

Kirjani julkaisu oli tuonnut minut juuri sinne minne halusin. Vapaaksi. Henkisesti.

Me luomme omaa elämäämme. Koko ajan.

Luullen, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Mutta se ei pidä paikkansa.

Me voimme aina valita mitä haluamme elämäämme ja mitä emme.

Se mihin keskitymme todellakin kasvaa sisimmässämme. Elämässämme.

Nyt kaikki on niin selvää.

Mietin miksi luovuin kaikesta ja lähdin matkalleni? En ole aina pystynyt ymmärtämään sitä. Se oli jotain suurta. Valtavaa, se kaikki mitä minulle tapahtui siellä. Kuten tiedätte en ole pystynyt kirjoittamaankaan siitä, kuin pinta raapaisuja.

Näin kauan minulla meni nähdä se kaikki mitä tuo hullu hyppy tyhjyyteen toi elämääni. Enhän voinut nähdä sitä ennen, kuin olin aidosti tehnyt loppuun sen minkä aloitin 2013. Itseni etsimisen.

Tänään näin mitä löysin matkaltani.

Löysin omat kasvoni. Ilman peilejä. Ilman häiveverhoja, sillä matkallani maailmassa olin vain minä. Kielitaidoton ihminen.

Kun et voi keskustella kenenkään kanssa et voi myöskään luoda rooleja, joita oletat tarvitsevasi ulkomaailmaa vastaan. Silloin kohtaat sydämesi kielen. Aidon itsesi. Ja sinä opit luottamaan itseesi. Täydellisesti.

Energiaasi, intuitioosi, elämän tuomiin lahjoihin.

Joku voi kokea saavansa turvan paikasta. Minä löysin turvan sydämestäni. Elämästäni.

Henkinen uskallus päästää irti kaikesta ja luottaa elämään korvattiin minulle suurimmalla lahjalla.

Rakkaudella elämään. Itseeni.

Sillä, kun me olemme elossa, me olemme elämä.

Minä olin kulkenut valtavan matkan henkisesti enkä minä tarvinnut mitään muuta, kuin sen mikä oli rinkassani. Sydämen rikkaus ei tarvitse tyhjiä tapetteja ympärilleen.

Ihminen ei ole tekonsa. Hän on kokemustensa ja ymmärryksensä summa, joilla hän katsoo itseään ja muita nähden heidän sielunsa. Heidän voimansa ja sydämensä.

En ole enää vuosiin halunnut kysyä ihmisiltä kysymystä mitä teet työksesi?

Olen halunnut kohdata ihmisiä, jotka katsovat hiljaa silmiini ja tietävät kuka minä olen.

He tuntevat sen, koska ovat kulkeneet tuon matkan.

Minun sisimpäni tietää, että itsessäni, minussa, minä olen rauhallinen ja ääretön.

Elämän lapsi.

Ihminen syntyy tänne kuollakseen. Kuoleminen on suurin luopuminen.

Olen käynyt läpi liian monta kuolemaa luovuttaakseni juuri nyt.

Uskallus luopua, on rakkaus elämää kohtaan, sillä vasta se näyttää keitä me todelle olemme.

Uskallus luopua opettaa meitä kuolemaan.

Ja, kun osaamme kuolla me opimme elämään.

Kuolla tuhat kuolemaa löytääkseen yhden elämän. Minun omani.

Itseni.

Kauneinta Valoa Päivääsi <3

Tämä on viimeinen bloggaus Itsensä Rakastamisen Taito osioon. Olen tullut matkani päähän ja sen uuteen vaiheeseen. Uuden luomiseen.

Minun tarinani? Kuka tietää 🙂 Minä odotan sitä. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Tunnen olevani kahleeton, vapaa.

Rakkaudella, rohkeudella, vapaudella Riikka-Lea

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös