Tien lumoava kutsu tempaisi minut mukaansa kauniina maanantai-iltana. Heti istuttuani autooni välähti päähäni Ilomantsi. Vastustelin, koska kello oli jo lähemmäksi ilta seitsemää.

Kiian musta keula kuitenkin kääntyi vasemmalle isossa risteyksessä ja ilo kupli jälleen. Hämmästyksekseni huomasin Ilomantsiin olevan vain 40 kilometriä. En ole juurikaan hahmotellut kartasta missä nyt asun.

Yleisvilkaisun olen tehnyt, että josssain Pohjois-Karjalassa, ja ympäristössä samoillessa olen huomannut kuinka kaunista ja jylhääkin täällä on. Se riittää.

Mahdollisuudet saavat avautua sitä mukaa, kuin on tarpeen. Olen huomannut, että heittäytyessäni luottavaisena elämään, elämä tuo mitä tarvitsen.

Vihikoira Ulla nauttii elämästä. Parppeinvaara, Runokyla, Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Monesti haluamiseni on vain illuusio, todellisen tarpeen peittyessä sen alle. Rahahuolet, isompi auto, paremmat renkaat, parempi puoliso, sitä sun tätä materiaa, jos saisin ”Niin olisin Niin onnellinen” kertoo ego. Etäännyttäen minut sieluni todelliseta laulusta.

Kun hengitän syvään ja mietin mitä tarvitsen juuri nyt? Ymmärrän elämän kauneuden, jokaisessa yksinkertaisessa hetkessä.

Vain hengitys ja elämän kauneus kulkee kanssasi.

Niin se kulki myös mukanani maanatai-iltana. Tie oli avoin, autio ja Kiia hyrräsi eteenpäin. Kauniita metsiä, taloja, vaaramaisemia. Jyrkkiä nousuja ja laskeutumisia.

Voin kuvitella, että autoni oli, kuin piirretystä. Keltainen tausta, mäkiä ylös ja alas, savutuprahduksisa pakoputkesta, ilon energia sisällä

Ajoin ja lauloin. Nautin taas täysillä vapauden huumasta. Ohitin Ilomantsin kyltin. Mietin ohimennen millainen paikka se olisi, kun näin kyltin oikealle. Haukkavaara luin ja kiljaisin innosta. Linnuilla on omat mystiset merkityksensä elämässäni.

Kuitenkaan kyltti ei saanut minua painamaan jarrua. Takaisin palatessani illalla huomasinkin, että kyltissä luki Haukivaara. Jatkoin matkaa mutta olin havahtunut odottamaan mitä tulemaan pitää.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Nähdessäni kyltin Parppeinvaara, käänsin oikealle. Ja hetikohta näin nähtävyyden merkin. Vasemmalle käännyttyäni tulin hiekkatielle, jota kapusin ylöspäin. Mitkä henkeäsalpaavat näkymät sieltä tarjoutuivatkaan ilta-auringon valaistessa taivaan ja haukan leijuessa saalistamassa pellon päällä.

Valtavan kaunis hirsirakennus oli mahtavalla paikalla vaaran päällä. Ajoin rakennuksen toiselle puolelle ensin, yrittäen hahmottaa mihin olin tullut. Näin parkkipaikan merkin ja ymmärsin, että voisin nousta autosta.

Haluan aina varmistaa, etten ole kenenkään yksityisellä alueella. Noustuani autosta vilkaisin sen verran ylimalkaisesti taloa, että tajusin sen olevan ravintola, joka oli suljettu nyt.

Sitten kiisinkin jo riukuaidalle ihailemaan uskomatonta näkymää. Otin valokuvia ja nautin kauneudesta. Kiitollisen siitä, että olin jälleen luottanut intuitiooni.

Otin Ullan ulos autosta ja lähdimme kävelemään traktori uraa myöten pellolle. Tie näytti kulkevan vaaran reunaa kohti, käännyin takaisin pelolle kulkemaan. Haluten nauttia juuri siitä hetkestä, juuri siinä maisemassa.

Parppeinpirtti. Artikkelista Parppeinvaara, Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Laskeva aurinko väritti pellot. Oljet makasivat jaloissani, kuin kultaisen meren aallot. Kaikki hehkui maagisesti. En saattanut uskoa, mihin kauneuteen minut johdatettiinkaan. Olin kiitollinen.

Kun auringon valoa ei voinut enää käyttää kuvaamiseen lähdin tutkimaan rakennuksia, joita olin kauempana nähnyt. Ensin osui silmiini kyltti Runokylä. Nauroin ja lähetin viestin kuvan kera ystävälleni.

Olen pitänyt maalaus- ja runonäyttelyitä ja minut oli johdatettu Runokylään. Voiko elämältä edes pyytämällä saada iheellisempiä lahjoja? Kävin lukemassa kylteistä mikä ihmeen paikka se oikein oli.

Ja näin niissä kerrottiin:

Pohjois-Karjalan vanhin pitäjä Ilomantsi on perustettu jo 1400 luvulla. Ilomantsin alueella on ollut asutusta kuitenkin pidemään mistä kertovat kivikautiset asuinpaikat Koitereen ja Ilomantsinjärven rannoilla.

Parppeinvaara on saanut nimensä vaaralla 1800 luvulla asuneen Jaakko Parppein mukaan. Hän oli kuulu kanteleen soittaja. Parppeinvaaran Runokylää on rakennettu 1960 luvulta lähtien karjalalaisen rakennustaidon ja runolaulajien muistoksi.

Runolaulajan pirtissä Kanteleen soitto hiljentää kiireisenkin kulkijan ja näyttelytilassa on esillä Kalevala kokoelma sekä teemanäyttelyitä. Parppeinpirtti tarjoaa karjalaisia perinneruokia ja pirakkatsuppussa näet karjalanpiirakoiden valmistusta.

Parppeinvaara,Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Kirjoittaessani artikkeliania suussani on maistunut muisto itsetehdyistä lämpimistä karjalanpiirakoista, joita vieraanvaraiset naapurini minulle pääsiäisenä yllättäen toivat.

Läpileikkaus historiaan ja varsinkin maininta kanteleen soitosta kosketti minussa jotain ikiaikaisen syvää.

Päässäni on kaikunut mummini Helli Helena Jalkasen ääni hänen laulellessaan ja lausuessaan. Näen hänen mekkonsa, esiliinan ja huivin, joka peitti aina hänen hiuksensa. Hänen evakkomatkansa päättyi Helsingin Hämeentielle. Silti hän ei eläissään luopunut puvustaan, tavoistaan. Mummi menehtyi vuonna 1990.

Maut, muistot, karjalan maisemat ja kosketus juurini sekoittuvat minussa. Minussa on herännyt kaipaus käydä Sortavalassa, kun rajat aukeavat, katsomassa missä mummini syntyi. Juuka on ukkini Heikki Huttusen syntymäkotikunta. Hän menehtyi 1958, joten en koskaan tavannut häntä.

Kun Parppeinvaara aukeaa aion olla siellä. Pysähtymässä hetkeen Kanteleen soittoa kuunnelleen. Inspiroitumassa Runokylän nähtävyyksistä ja istumassa auringonlaskiessa Parppeinpirtin terassilla karjalanpiirakoita maistellen.

Parppeinvaara, Runokyla Pohjois-Karjalassa. Kuva Vapauden Asema

Koskettaen solumuistiani ja geeniperimääni. Nauttien siitä kaikesta kauneudesta mihin juurieni etsiminen ja itseni ymmärtäminen minut vie.

Kauneinta tätä päivää sinulle toivottaen

Riikka-Lea

Ravintola Parppeinpirtti

https://parppeinvaara.fi/runokyla

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös