Istun äidin luona.  Kyse on varmaan enää tunneista. En tiedä miltä minusta tuntuu.
Olen ollut siellä, porteilla. Suuri rakkaus ja rauha valtasi minut silloin, enkä halunnut tulla takaisin. Helpottaako muistikuvani yhtään surua. En usko. Olen laskenut irti ja haluan, että äiti saa kuolla rauhassa ja rakkaudessa. Silti jokaisen hengenvedon jälkeen, joka kuulostaa viimeiseltä tekee mieli takoa hänen rintaansa ja huutaa:” Taistele! Taistele perkele! Älä luovuta”.

En voi lähteä pois. Tuntuu kuin omalla elinvoimallani pystyisin pitämään äitini hengissä. Tuntuu petokselta miettiä, että ostoskasseissa ruuat sulavat tässä huoneessa missä kuuluu vain hänen epäsäännöllinen hengityksensä ja tuoksuvat mantelin kukat.

Itkettää. Puren hampaita yhteen. Päätä särkee. Äidin hiukset ovat harmaantuneet. Nyt on perjantai. Vasta keskiviikkona silitin hänen hiuksiaan ja mietin, kuinka outoa etteivät hänen hiuksensa ole harmaantuneet.

Täällä meidän on hyvä olla. Pidän äitiä kädestä ja kerron, ettei tarvitse pelätä. On sallittua mennä rauhassa. Suurempia sanoja ei ole. Istumme hiljaisuudessa ja muistelen kaikkea mitä teimme. Kuinka matkustimme Ahvenanmaalle. Kuinka heittelit Hörskällä lumipalloja Ramsekselle. Kuinka lukulasiesi yli katsoit kysyvästi hymyillen ja nauroimme jollekin.
Iltalehti ja Mariannet.

Lopultakin elämämme kutistuu vain pariin lauseeseen. Elämämme jättää jäljet, jotka alkavat aina sanoilla muistatko? Sen enempää ei ole tarjolla. Vain muistatko. Mitä haluamme liittää siihen perään riippuu siitä miten olemme eläneet. Minä liittäisin perään  muistatko kuinka kävelimme Loviisan kaduilla matkalla kauppaan. Muistatko poikani, kuinka veit hänet Svartholmaan merirosvo seikkailuun. Muistatko kuinka riitelimme? Ja muistatko äiti kuinka annoin anteeksi ja opin rakastamaan sinua ? Ennen kaikkea muistatko kuinka sinusta tuli äitini?

Se ei tapahtunut silloin,kun synnytit minut. Ei. Se tapahtui vasta paljon myöhemmin. Se tapahtui silloin, kun annoin sinulle anteeksi. Sillä vasta se mahdollisti aidon rakkauden tunteen kokemisen. Olen iloinen, että se tapahtui, kun vielä pystyin kertomaan sen sinulle. Rauha. Rakkaus ja anteeksianto. Niiden vuoksi istun täällä tänään. En velvollisuuden tunteesta, vaan aidosta rakkaudesta sinuun. Vaikka saimme elää tuossa rakkauden ja anteeksiannon tunteessa vain kaksi vuotta olen suunnattoman kiitollinen niistä. Se on enemmän, kuin mitä monella on.

Hyvää matkaa kulta Näe kauniimpia unia.

 

    TURKOOSIN MEREN KALOJA
KUOLLEET LINNUT SELÄLLÄÄN
JO POIS MENNEET
SIELUT PIKKUISET
VAIN TYHJÄT KUORET
VAJOAVAT SYVYYKSIIN
                    Rakkaudella tyttäresi Riikka-Lea
JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös