Äiti nukkui pois 4. 05 tiistai aamuna. Isosiskon kanssa olimme pesemässä hänen ruumiinsa. Tuntui niin tärkeältä pestä hänen jalkapohjansa hyvin. Kampasimme äidin hiukset ja laitoimme korvan taakse hajuvettä. Hänellä on kaunis vaaleanpunaisin kukin koristeltu yöpaita ja paljaat jalat.

Kun puhelin soitto tuli se tuntui kamalalta mutta en edes purskahtanut itkuun. Pihalla mieleeni hiipi ”olen vapaa”. Äiti oli huonossa kunnossa vuosikaudet. Voisin hävetä tuota ajatusta mutta olisin tekopyhä.
Huumorimme oli aivan kamalaa niin osastolla äitiä pestessä, kuin myöhemmin aamulla kahvilla. Laitoinkin päivityksen Facebook sivuilleni, varmasti monia sovinnaisuuksia rikkovilla sanoilla. Mutta yleensä aitouteni ja rehellisyyteni on juuri se osa, joka aiheuttaa ihmisissä paheksuntaa. Minä taas inhoan kaikkea teennäisyyttä.

Äidin kuolema nosti esiin karulla tavalla senkin kuinka olemme kiinnittyneet ikivanhoihin luutuneisiin instituutioihin jotka määrittelevät meille mikä on oikea marssi järjestys suremisessa ja mitä pitää tehdä. Uskallan kyseenalaistaa tuon järjestelmän ahdistavat osuudet  ja pitää kiinni oikeudestani surra äitiäni kuten haluan.

Halusimme suoda ihmisille mahdollisuuden sanoa äidin arkun äärellä hyvästi mutta emme halua mitään teennäistä pönötys tapahtumaa kahvikuppi kädessä ja hiljennetyin äänenpainoin. Sitä vaivautunutta tunnelmaa, kun oikeastaan kukaan ei haluaisi olla siellä ja miettii koko ajan vain koska on soveliasta lähteä.  Onko se oikeasti kamalaa vai helpottavaa?

Eikö kuolema ole tarpeeksi ahdistava ilman, että ahdistusta lisätään kaikella teennäisellä soopalla, jolla ei ole oikeasti merkitystä.

Haluamme roikkua kiinni tuossa ahdistavassa mustapukuisten ihmisten jäykässä kahvitilaisuudessa koska, niin on soveliasta kirkon mielestä tehdä. Se on yhtä ahdistava tapa kuin kuumemittarin työntäminen perseeseen ja kumpaakin tapaa välttelen viimeiseen asti

Minä haluaisin iskeä pöytään pullolisen kirkasta viinaa tarjoten kaikille napanterin. Nostaisimme äidin maljan ja jatkaisimme kukin tahoillemme muistaen häntä hymyillen. Minusta se on tuhat kertaa kauniimpaa ja aidompaa juuri äidin näköistä muistamista, kuin kahvilusikoiden kilinä kahvikuppia vasten.

Kenen surua se loukkaa, että kaikki teennäisyys jätetään pois ja muistetaan aidosti?

Meidän tapauksessamme surutyö on tehty pitkälti etu käteen. Sen mahdollisti ainoastaan se, että olimme äitimme elämässä läsnä hänen laitokseen joutumisensa jälkeen. Kävimme siellä, toivoimme ja surimme, näimme hänen kuihtuvan. Jos olet nähnyt hänet kertaakaan noiden vuosien aikana laitoksessa, niin olet ehkä saanut käsityksen millaisessa kunnossa hän oli ja vaikket olisikaan ei hänen kuolemansa ole voinut tulla yllätyksenä ja äkillisenä koko viime vuoden jatkuneiden taisteluiden ja rajatapausten jälkeen. Joten jos olette häneen aidosti kiinnittyneet niin myös teillä on ollut hyvää aikaa tehdä irti päästämistä hänestä.

Tämän kirjoituksen syy on saamamme puhelu. Hautajaiset pitää siirtää koska serkkutapaaminen oli sovittu ennemmin tuolle päivälle. Hienoa.
Totta äiti kuoli hyvin sopimattomaan aikaan lähestyvää serkku tapaamista silmälläpitäen mutta emme oikein voineet sanoa äidille, että kuole myöhemmin. Niin tai näin kuolema on silti siellä läsnä. Eikös siellä silti puhuta äidistä, joka meni pois? Eikö sen joku kuitenkin mainitse? Kaikkihan jo tietävät hänen kuolleen.
Kuolema on kammottavaa ja haluamme jatkaa matkaa ja juhlia eläviä. Minä uskallan sanoa sen ääneen mutta ihmiset eivät uskalla toimia niin kuin haluaisivat vaan riippuvat kiinni siinä mikä on soveliasta.
Kunnioitustaan voi osoittaa myös aidoilla tunteilla. Me kaikki tiesimme kuinka kauan hän oli hoitolaitoksessa. Voiko joku teistä oikeasti sanoa, että on surrut ja itkenyt nyt silmänsä päästään ihmisen vuoksi joka on muistoissa ja sydämissä mutta ei ole ollut vuosikymmeniin aidosti läsnä elämässänne?

Kyse olikin juuri siitä, että jätetään se teennäisyys pois. Siunataan äiti hautaan silloin, kun kaikki ovat muutenkin kokoontuneet Helsinkiin. Siunaus ja sen jälkeen juhlat eläville, joita on yhdistänyt muistutus siitä, että aikamme on rajallinen. Ei teennäisiä äitisi oli niin hyvä ihminen juttuja. Jos hän ei ollut sitä eläessään, niin tuskin kuolema sitä paransi.

On myös pakko sanoa että oikeastaan puhelu kertoi kaiken mitä haluan tietää rakastavista sukulaisista. Niistä jotka sitten se kahvikuppi kädessä kertovat kuinka kaipaankaan äitiäsi ja kuinka hyvä ihminen hän oli. Niin hyvä ihminen, että laitetaan nyt kuolema hyllylle kunnes juhlat on juhlittu. Kaikkein törkeintä on teeskennelty suru. Se loukkaa syvästi minua ja tunteitani äitiäni kohtaan. Jos kyse oli tarjottavien miettimisestä, niin sen osion mietintä ei kuulu teille vaan meille.

Haluankin kysyä, että onko tässä iässä kuolema meille niin vieras käsite, että emme mukamas tiedä miten suremme? Jos siunaus ottaa voimille niin eikö paras keino ole päästä raskaasta tunteesta irti juhlimalla ja nauramalla?
Koska ihmiset oppivat hyväksymään kuoleman luonnollisena osana elämää?
Koska lakataan teeskentelemästä ja opitaan ilmaisemaan todelliset tunteemme?

Ja koska lakataan loukkaamasta toisia sillä helvetin teeskentelyllä?


JAA YSTÄVILLESI

2 ajatusta aiheesta “SURUSSA EI OLE SIJAA TEENNÄISYYDELLE”

  1. Aivan loistava kirjoitus. Niin mun mieleen. Minun äidin hautajaiset olivat just niin korrektit ja kahvikupin kilistelyä kuin voi olla,toisaalta äiti ei ehkä olis katsonut hyvällä jos ne olis ollut muunlaiset😂 lämminhenkiset ne kuitenkin oli.Ei prlkkää itkua vaan myös hymyä ja naurua,muistelua.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös