Usein sillä on viitattu siihen, että on alettu tekemään jonkinlaista henkistä työtä. On saavutettu jonkinlainen unelma elämä. Usein henkisyys mielletäänkin, joksikin mystiseksi valaistumis tapahtumaksi. Täysin erilliseksi arkipäivästämme. Tuota mystisyyttä sitten jahdataan vuorilta luostareihin monin erilaisin keinoin ja monin erilaisin kurssein. Itsekin olen kulkenut tuon alku innostuksen harhaisen polun. Kasvuni tässä hetkessä mielipiteeni on hyvin erilainen, kuin viisi vuotta sitten.

Olen kirjoittanut muutamia vuosia sitten: ”Minulle valaistuminen on sitä, että ihminen oppii tuntemaan itsensä. Ei mitään sen mystisempää”. Allekirjoitan tuon edelleen. Kun ihminen oppii tuntemaan itsensä hän rupeaa ymmärtämään muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Hänen maailman kuvansa muuttuu laajemmaksi.

Alkuun me olemme, kuin turruttavassa unessa, johon tuudittaudumme ensimmäiseltä luokalta lähtien. Jo silloin alkaa odottaminen, välitunnista, koulupäivän päättymisestä, kivasta kesälomasta, joulupukista. Odottaen aina jotain kulkee elämämme ja sitten kuolemme pois.

Kohdatessamme järkyttäviä elämäntapahtumia, suuria pelkoja tai jopa jatkuvaa turhautumista rupeamme monesti heräämään tuosta puuduttavasta unesta. Ruveten etsimään vastauksia, kysymään, kyseenalaistamaan ja tiedostamaan omia toimiamme. Tätä huikaisevaa avautumista elämän erilaiselle kokemiselle ruvetaan jossain kohti kutsumaan henkisyydeksi.

Surullista kyllä henkisyydestä on tehty keskustelupalstojen sulkeutuva uskonto.

On ruvettu lokeroimaan. Puhutaan suuresta rakkaudesta, hippielämästä, ykseydestä ja samassa lauseessa puhutaan niistä. Niillä viitattaan yleensä taviksiin, jotka eivät ole heränneet.

Olen itsekin syyllistynyt tähän mutta nykyään koen asiat toisin. En enää koe erillisyyttä elämästäni.

Minulle henkisyys on normaalia arkipäivää. Se on osa minua, kuka minä olen. Se on minun tapani katsoa maailmaa laajemmin. Se ei ole minulle ufokerhossa istumista ja puhumista siitä kuinka henkinen olen. Se on todellisuuden kohtaamista suoraan ja kulloisenkin elämäntilanteeni hyväksymistä.

Henkisyys ei ole minulle poissulkeva uskonto vaan laajemman katsantokannan mahdollistaja.

Joku juoksee lenkkiä tai käy punttisalilla saadakseen hyvän olon. Minä meditoin ja teen reikin tiehen (Reiki Do) liittyviä harjoitteita. Teen niitä koska minun on parempi olla sen jälkeen. Mieleni on levollisempi, virtaavampi ja pysyn läsnä hetkessä. Nämä ovat minun tapani pitää itsestäni huolta, kuin vitamiinin ottaminen tai tervellisen ruuan valitseminen kaupasta. Ei tässäkään mitään sen suurempaa mystiikkaa.

Läsnäolo hetkessä laajentaa tietoisuutta. Näet erilaisia ratkaisuja, et vain suppeaa putkea. Se vahvistaa sydäntietoutta. Myötätunnon ja rakkauden tunteen kasvua. Hyväksynnän kasvamista. Epävakaiden aikojen hyväksymistä. Uteliaisuuden ja pirskahtelevan elämänilon palaamista. Kiitollisuutta. Se on läsnäoloa hetkessä ei mielikuvien katselua transsissa.

Sydäntietoisuus ei voi olla mitään muuta. Ei sydämessä ole toiveita tai unelmia. Ei sydän koe erillisyyttä. Sydän kokee ykseyttä. Ja ykseyden tunne syntyy ainoastaan läsnäolosta. Jos unelmoit tai huolehdit tulevasta et ole läsnä hetkessä.

Ego kokee erillisyyttä. Egolla on toiveita ja unelmia, joilla elämästä tehdään parempaa, sitten joskus. Ego on junnaavan, paikoileen pysähtyneen mieleni ilmentymä joka opettaa minua pysymään tietoisena. Se hakee huolia ja pelkoja toisensa perään. Ego mittailee onko autoni isompi, kuin naapurin, entäpä taloni? Ei sydämeni vaadi taloa ja asuntolainaa sitä vaatii egoni. Sydämelleni riittää tämä hetki sellaisena, kuin se on.

En minä voi tehdä nykyhetkeä. En ole elämä. Mutta voin huomata kuinka elämä asettuu tähän. Ja voin oppia elämään tietoisemmin.

Kun olen tietoinen siitä, että huolehtiminen vie minut aina pois nykyhetkestä muistan palauttaa itseni läsnäoloon. Miten muuten voisin oikeasti elää tätä elämää niin ettei se kiidä ohitseni huomaamattani? Tunnustelen ja huomaan, että juuri nyt tämä hetki on hyvä. Hengitän vatsaani asti ja turha huolehtiminen tulevaisuudesta saa taas mennä.

Jos huolehdin rahasta huomaan tämän hetken hyvät asiat. Kuinka jääkaapissani on ruokaa, autoni tankissan bensaa. Minulla on puhelin, tietokone sekä lämmin katto pääni päällä.Voin vaikuttaa vain tähän hetkeen. En mihinkään muuhun. Hengitä syvään sisään uutta elämää. Tunne se. Päästä ilma ulos kuollen vanhalle. Koko ajan on uusi kaunis hetki. Uusi mahdollisuus. Nyt.

ARKIPÄIVÄN LÄSNÄOLO

Egoni kuiske on yrittänyt harhauttaa minut uskomaan jatkuvalla mittaamisellaan, että joku työ olisi toista arvottomampaa. Jos ajattelisin näin silloinhan kokisin olevani, jotain parempaa, kuin muut. Jotain erityistä. Olisin egoni vanki.

Koko näkökulmani on viime vuosien aikana muuttunut radikaalisti. Ennen en hakenutkaan muuta, kuin vakituista työtä. Enkä ainakaan alle koulutukseni. Minua hävetti cv.ni lähettäminen, koska minulla on niin paljon erilaisia työpaikkoja. Mietin tienestäjä, laskin kannattavuuksia. Sitten tavoitteekseni tuli yrittäjyys, joka merkitsee minulle tapaa elää oman näköistäni elämää.

Sanoin aina, että jos vain saan kirjoittaa ja maalata voin heittää välillä keikkaa saadakseni kaalin kaappiin. Ja yhtäkkiä olen juuri siinä tilanteessa. Olin siellä jo syksyllä tajuamatta sitä. Minä taas vain odotin koska ne minun ”todelliset ylevät henkiset” hommani alkavat.

Pienistä puroista tulee elantoni. Ja minä nautin. Erilaisista vaihtelevista töistäni. Uusista kokemuksistani. Minä nautin elämästäni. Sitä on sydämen tien kulkeminen. Se ei ole jotain mystistä henkistä hehkua, jonka saavutat sitten joskus odottamalla ” kuka minusta tulee isona”. Se on tämän hetken elämistä sydäntietoisesti. Juuri tämän käsillä olevan.

Eilen töissä koko päivä oli minulle sarja harjoituksia. Hengitys- , nosto-, keskittymis- ja joogakatseharjoituksia. Jokaisesta työvaiheesta tein uuden asenteellani, läsnäolollani. En mättänyt pullaa koriin miettien että ”Helvetti tää on tylsää”. Yritin ylittää itseni, parantaa suoritustani ja pysyä vatsahengityksessä. Minulle tokaistiin jossain vaiheessa että ”Ai vihellyttää, eipä vihellytä enää yhdeksän aikaan illalla.” Muistin samassa syksyllä toisessa työpaikassani kuulemani toisen työntekijän todella hämmentyneen ” Siis vihellätkö sä täällä?” huomautuksen.

Minä olin kiitollinen työstäni. Minusta tuntui hyvältä olla siellä. Eihän ole väliä mitä teet vaan miten sen teet.

Sydämen tie on tapa nähdä laajasti. Se ei ole jonkun tavoitteen saavuttaminen tulevaisuudessa. Se on kaikki se aika minkä pystyn elämään läsnäolevana, tietoisena ja kiitollisena siitä kaikesta mitä minulla on Nyt.

Se on elämäni elämistä rakkaudella. Ei sen valikoimista mitä voisin rakastaa.

Kauneinta valoa päivääsi <3

 

JAA YSTÄVILLESI

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös